Ei mikään aamuihminen

Äitee oli aina sanonut, että marraskuun 17. päivä oli vuoden masentavin päivä ja kelpasi lähinnä kuolemiseen. Äitee itse lähti viikkoa etukäteen. Väkisinkin tuli mieleen, että joku protesti se tämäkin oli.

Pappi lorotti kahvikuppiinsa maitoa pienestä nekasta. Minä join mustana, Äiteen muistolle. Se oli juonut parikymmentä kuppia kahvia päivässä rippiäisistään lähtien eikä ikinä maidolla.

Äitee ei ylipäätään suostunut käyttämään mitään maitotuotteita, sitä ällötti lehmät ja kaikki mikä niihin elikoihin liittyi, se ei suostunut pihviäkään maistamaan. Ei se mikään vegaani ollut, mutta Äiteen mielestä lehmän katseessa oli kuulemma pohjatonta tyhmyyttä. Ja se väitti, että sen näki kyllä ihmisestä, jos söi niin tyhmää eläintä.

Sanoin sille, että 90% ihmisistä syö lehmää.
Äitee vastasi, että sen verran oli idioottejakin.

Vähän hulluhan se oli, tietenkin. Siihen hulluuteensa se oli tavallaan kuollutkin. Maailma poistaa sekopäät hyvin vaihtelevin tavoin, Äitee lähti liikenneonnettomuudessa. Paikallinen lehti oli otsikoinut, että "vanhus kuoli mönkijäonnettomuudessa."

Onneksi Äitee ei ollut näkemässä sitä. Se olisi saanut paskahalvauksen. Sen mielestä vasta satavuotiasta sai haukkua vanhukseksi. Eikä sitäkään, jos se oli sen verta järjissään, että osasi kieltää. Vanhuus on henkisen tason juttu.

Riitta-täti tuli halaamaan.

- Voi Risto, olen pahoillani äitisi poismenon johdosta.
- Kiitos, Riitta. Yhteinen suruhan tässä meillä on.
- Erikoinen ihminen se Äitees kyllä oli.
- Niinhän se oli.
- Aina ollut.
- Siitä en tiedä, kun tunsin vaan aikuisena.
- Oli se lapsenakin.

Riitta kertoi, että Äitee oli kymmenkesäisenä ottanut vajasta moottorisahan ja kaatanut omin lupineen koivun, kun rastas kuulemma karjui siellä oksalla joka juuttaan aamu hävyttömään aikaan.

Olin kuullut tästä tapauksesta. Siitä oli tullut vähän vaikeuksia, kun oli se koivu ollut naapurin mailla. Äitee oli puolustautunut, ettei ollut osunut siihen perhanan wannabe-pavarottiin lutkulla.

Riitta jatkoi, että Äitee oli kuulemma ollut teini-iästä lähtien vähän sellainen, jota nykyään kai kutsutaan bipolaariseksi. Sellainen, jolla on riehakkaampia vaiheita ja sitten vähän hiljaisempia. Vaikka ei sillä mitään diagnoosia tai lääkitystä ollut.

Voihan se pitää paikkansakin, mutta minusta ne mielentilat liittyivät johonkin muuhun. Diagnoosien suhteen olen muutenkin tullut vähän varovaiseksi. Riitta itse keräili muumimukeja, maksoi niistä tuhansia euroja, jos oli oikea kuva, leimat ja tarrat. Oli ihan määrittelystä kiinni, oliko se pakkomielteinen vai vain intohimoinen. Enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset ovat jollain tavalla valuvikaisia, riippuu ihan porukasta, miten se oma hulluus näyttäytyy.

Kun olin hakenut Äiteen tavarat sairaalasta, löysin sen mustan toppatakin taskusta lehtileikkeen. Dream Zone DeLuxe -patjalla oli mainoksen mukaan unitakuu ja se oli siinä tarjouksessa, puoleen hintaan. Pienellä präntillä luki, että tarjous on voimassa niin kauan kuin tavaraa riittää. Silloin olin tajunnut, miksi se oli painanut mönkijällä moottoritielle aamuruuhkaan. Äitee oli pelännyt, että aamuvirkut vie ne patjat.

Ainakin se kuoli toiveikkaana, että uusi patja saisi sen nukkumaan.

Äitee ei ollut mikään aamuihminen. Siksi se varmaan niitä lehmiäkin vihasi. Sitä ei kiinnostanut nousta lypsykonetta käyttelemään kukonpieremän aikaan. Se oli tietysti maatilan tytölle vähän huono yhtälö. Jäi unet välillä aika vähiin.

Ja toki ihminen tulee masentuneeksi, jos ei saa nukkua. Sitten sen kerran kun herää pirteänä niin kyllähän siinä kaikenlaisia ideoita tulee, kun pää toimii ja on energiaa toteuttaa ne ideat. Varmasti tulee bipolaarinen vaikutelma.

Onkohan tutkittu sitä, että miten hullut nukkuvat? Veikkaan, että huonosti. Iltavirkut kuolevat nuorina, eikä ihme. Ei ole vitsi, että kuolema kuittaa univelat.

Minä huomasin sen intissä. Pääsin palveluksesta pois, kun kävin kertomassa, miltä minusta tuntuu seistä aamukuudelta pihalla ase kädessä. Siirsivät minut tunnin sisään kasarmilta sivariin, sairaalaan kolmivuorotyöhön. Huomasin, että iltavuorot sopivat minulle hirveän hyvin. Luin pääsykoekirjoja yöt läpeensä ja pääsin lääkikseen.

Nyt olen tutkijana, ollut jo parikymmentä vuotta. Tutkijayhteisössä jengillä vasta viiraakin. Lääkärit ovat pahimpia. Mutta ne sentään ymmärtävät syödä unilääkkeitä.

Kirjoitin siskon tuomaan vieraskirjaan, että "Lepää rauhassa, Äitee". Toivottavasti on hyvät patjat siellä pilvenreunalla.