Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Aivan sama



Istuin parvekkeella ja kuuntelin kirkuvia lokkeja. Samalla tavalla kuin mustien pilvien nostattama helle tarkoitti sitä, että pyykit pitäisi pian mennä keräämään narulta pois, keskikesän uneliaisuus uumoili muutosta. Kevään kiihkeys oli ohi.

Lapsena se ei haitannut, silloin, kun makoilin kesämökin puutarhaan sijoitetussa tunkkaisessa vihreässä teltassa, söin happamia punaisia viinimarjoja ja luin Runotyttöjä. Pienestä tuuletusluukusta tulvahti välillä sisään raikas henkäys meri-ilmaa. Kädet puutuivat, tein auringonpolttamista hiuksistani vaalean viuhkan teltan vihreälle muovilattialle ja kuuntelin moottoriveneiden kaukaista surinaa uhraamatta ajatustakaan ohi vilahtaville viikoille.

Nykyään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ajantaju tuntui olevan ainoa aisti, joka oli terävöitynyt.

En ole koskaan tuntenut vanhentuvani syntymäpäivänäni, vaan elokuussa. Kesän lopussa tiedostan eläneeni taas yhden kesän lisää. Periaatteessa aivan sama. Vuosi sinne tai tänne. En ole laskenut niitä pitkään aikaan. Lapsena en voinut käsittää, miten aikuiset eivät muista ikäänsä, nyt käsitän.

Vihaan myös syksyyn liittyvää kaunistelua, sitä, että kylmiä aamuja aletaan yhtäkkiä kutsua "kuulaiksi" ja pimeneviä iltoja "tunnelmallisiksi". Maapallo on taas vinksahtanut kaiken elämän kannalta epäsuotuisaan asentoon ja matkaa vääjäämättä kohti pohjoisen pallonpuoliskon talvea. Siinä ei ole mitään tunnelmallista. Se tarkoittaa joko loppua tai horrosta.

Mies, ex-mies, on eri mieltä. Hän rakastaa lumen narinaa kengän alla, höyryävää hengitystä ja pimeitä aamuja. Tokaisin suhteemme alkuaikoina vitsinä, että avioliittomme kaatuu siihen, että elämme eri aika- ja lämpövyöhykkeillä, minun elämäni tapahtuu iltaisin ja kesällä. Siihen se ei kaatunut, sataan muuhun asiaan kyllä. Esimerkiksi siihen, että huomasimme elävämme kuin sisko ja veli. Hoidimme lapset harrastuksiin, kannoimme kauppakasseissa kotiin 4 litraa maitoa ja leimasimme kellokorttia.

Yleensä syksyn ovikellona toimi hämäräkytkimellä syttyvä pihalamppu, keltaisten koivunlehtien seasta löytyvä kanttarelli tai rannan ohi lipuva sorsaperhe, jonka poikaset olivat jo yhtä isoja kuin emonsa. Tällä kertaa hääkutsu.

Oli ärsyttävää ajatella elokuuta jo nyt, tekikö hän sen tahallaan? Pyörittelin vaaleankeltaiselle kartongille painettua kutsua sormissani. Hän siirtyi eteenpäin pian, hieman liian pian. Epäilyttävän pian. Tiesivätkö kaikki, paitsi minä?

Kutsu oli tyylikäs, minun makuuni liian huoliteltu ja kallis: ylellisen sileää kartonkia, jonka sisäsivuina oli silkkipaperia ja rusetille sidottua violettia satiinilankaa.

"Tervetuloa viettämään kanssamme tunnelmallista hääjuhlaa Ravintola Gula Villaniin 26.8. 2017. 
Avec. 
Tumma puku."

Istuin empien puhelin kädessä, tekstaanko kyllä vai ei, mutta päätin pitää lupaukseni. Aivan sama.

Olimme päättäneet erota ystävinä. Kummankaan ei tarvitsisi vaihtaa harrastuksia ja ystäviä, voisimme edelleen osallistua samoihin juhliin, lapset saisivat asua kummalla tahansa. Parin vuoden päästä ne muuttaisivat kuitenkin omilleen.

Kiitin kutsusta, onnittelin, ilmoitin, että tulen mielelläni. Avecia minulla ei ollut, mutta annoin ymmärtää, että voisi olla.

Yritin ajatella positiivisesti. Hyvä, että joku jaksoi uskoa rakkauteen, se ei ollut minulta pois. Vaikka oli. Vihasin positiivista ajattelua melkein yhtä paljon kuin elokuuta.

Hääpäivän aamu oli kostea ja lämmin. Tuleentuneen viljan värinen rakennus näytti yhtä uneliaalta kuin päiväkin, hieman ränsistyneeltä, mutta kodikkaalta. Helmalaudat olivat tummuneet harmaiksi ja tiilikatossa kasvoi koko lailla sammalta. Pihalla ruokaili lammas, se oli sidottu narulla puuhun. Yhteysalus oli kyydinnyt 30 hengen seurueen saareen, jonka jälkeen korkokenkäiset naiset olivat sipsuttaneet vaikean näköisesti varpaisiinsa tuijottaen ja miestensä käsipuolessa roikkuen noin 400 metrin matkan hiekkatietä huvilalle.

Toiselle kierrokselle kutsutaan vain tosi ystävät. Ne, joille ei tarvitse selittää, mikä ensimmäisellä kerralla meni vikaan.

Vihkiminen tapahtui nurmikentällä maistraatin virkamiehen toimesta. Morsian oli pukeutunut keltaiseen kotelomekkoon, kimpussa oli puvun kanssa sointuva gerbera kiedottuna tummanvihreään murattiin.

Juhlassa oli vain yksi pariskunta, jolla oli taaperoikäinen lapsi, suurimmalla osalla lapset olivat jo varhaisteinejä, jotka oli jätetty suosiolla kotiin. Ne kärsivät vanhempiensa seurasta ja viimeisen virallisen kesälauantain menetyksestä melkein yhtä suuresti kuin minäkin.

Sade alkoi suurin piirtein samalla hetkellä, kun sulhanen sai maljansa nostettua. Raskaat, lämpimät pisarat läiskähtelivät keskelle lämmintä puuterassia tummentaen pinnan nopeasti ja nostattaen laudoista lämmintä tuoksua.

Tunsin lievän vahingonilon läikähtävän jossain rintalastan alla. Ystävinä ei voi erota mutta vihamiehinä ja aivan samana voi. Pari näytti silti rakastuneelta, bestman toi sateenvarjon.

Ruoka tarjoiltiin pöytään, minun edessäni oli tyhjä paikka mielikuvitusavecilleni. Viereeni plaseerattu mies laittoi pöytäliinan alla kätensä polvelleni ja siveli reiteni sisäpintaa. Kuulemma eroprosessi kesken. Ainahan se on.

Monogamia toimi vain tiettyyn rajaan asti.

Mustasukkainen vahtiminen ja huutaminen yökerhon edessä oli parikymppisten hommaa. Viidentoista aviovuoden  jälkeen oli yhdentekevää, pettikö puoliso vai ei, kunhan käytti kondomia. Seksi oli jo kauan sitten lakannut olemasta olennainen osa parisuhdetta, pääasia että makaronilaatikko meni uuniin 40 minuuttia ennen ruoka-aikaa. Syrjähypyt voisi helposti antaa anteeksi, kunhan ei tarvinnut ruveta perintöhopeita ja kesämökkiä jakamaan.

Kumosin nopeaan tahtiin muutaman lasillisen viiniä ja lähdin miehen kanssa tanssimaan, hänen kätensä siirtyi vaivihkaa takapuolelleni. Aivan sama. Kartanon vessassa oli ahdasta ja hikistä, miehellä seisoi huonosti, en saanut. Lopuksi se pyysi anteeksi huonoja kyytejä. Kukaan ei ollut aikaisemmin pyytänyt minulta anteeksi seksiä. Minua alkoi naurattaa. Lähinnä toivoin, että joku olisi huomannut, että minulla oli vientiä.

Otin seisovasta pöydästä käsilaukkuuni pullon proseccoa ja lähdin ensimmäisellä yhteysaluksella takaisin mantereelle. Kun katselin tummenevaa merta, huomasin, että vähän hymyilytti vieläkin.

Huomenna soittaisin lakimiehelle. Barösundin mökki pitäisi laittaa lihoiksi, ihan asap. Minun puolikkaallani saisi pienen villan Atlantin rannalta. Jostain, missä iltojen tummuminen tarkoittaa vain uutta elämää.

Ei kommentteja

Ajatuksia, tunteita, rytmihäiriöitä? Sana on vapaa!

Sisällön tarjoaa Blogger.