Tietoa mainostajalle ›

Tuija Pludénin askelmerkit hyvään eroon



Eroaminen keski-iässä käy kevyesti. Suurinta tunnemyrskyä aiheuttaa se, kuka saa Kerman Saven kuppisarjan, vaikkei kumpikaan ole siihen asti koko sarjaa sietänyt. Muuten tunteet ovat laimeita kuin eilisen teevesi eikä muusta kuin rahasta tai lapsista synny mitään kiistaa. Lapsistakin vain, jos ovat pieniä, teini-ikäisiä ei voisi ero vähempää kiinnostaa, jos saavat viikkorahat tuplana ja päättää itse siitä, kenen vanhemman luota voivat helpoimmin olla kadoksissa viikkokausia.

Tästä syystä suosittelen sinnittelemään teini-ikään asti. Sen jälkeen antaa mennä vaan, mies ja omakotitalo. Ei siitä pihasta muutenkaan tullut koskaan sellaista kuin telkkarissa.

Kävin elämäntaitokurssin kun täytin 45. Siellä harjoiteltiin ottamaan hetkestä kiinni ja piirrettiin karttoja seuraavasta vuosikymmenestä, joka olisi elämän merkittävin. Ei se kaikille ollut, kurssilta ainoa järki-ihminen eli Marketta sairastui heti raitistumisen myötä maksasyöpään ja kuoli seuraavana vuonna. Viimeisinä sanoinaan hän harmitteli, ettei ehtinyt lunastaa kurssin takuuta: "Elämä uusiksi tai rahat takaisin".

Itse piirsin sellaisen kartan, johon sisältyi haastava mutta osa-aikainen työ, uusi vyötärölinja, kaukomatkoja ja parempi parisuhde. Kurssin vetäjä Antero ehdotti heti meille jatkokurssina viikon parisuhdeleiriä, joka ratkaisisi kaikki kipupisteemme (meille vain 795 euroa per pariskunta). Jäi ratkomatta, koska ajatuskin miehen kanssa sellaiseen menemisestä puistatti. Oli kuulemma luvassa kotitehtäviä ja hellyysharjoituksia, hyi helvetti.

Näytin miehelle sen piirtämäni kartan ja ehdotin, että piirtäisi omansa myös ja voitaisiin vertailla sitten elämän seuraavia askelmerkkejä.

Mies kysyi, onko jotain valittamista. Sanoin, että nyt kun viimein kysyt 20 vuoden jälkeen niin saattaapa ollakin. Hän sanoi siihen, että sepä hyvä, koska hänen onkin pitänyt mainita, että ajatteli piirtää oman karttansa kohti naapurin Annelin pihamaata pysyvästi.

En keksinyt siihen mitään sanottavaa ja aamuun mennessä se oli lähtenyt. Tiesin, että jotain tällaista tulee sattumaan kun Anneli osti oman eronsa jälkeen itselleen implantit.

Nyt haluan tähän listata muutaman ohjeen nuoremmille:

- Jos otat implantit, niin tee se ennen kuin täytät 40. Ellet sitten ehdottomasti halua hukata vähääkin vyötärölinjaasi implanttien alle tai näyttää kävelevältä tynnyriltä. Annelista tiedän tämän.

- Avioehto on syytä tehdä jo ennen häitä rakkauden korkeimmassa huumassa paitsi jos mies on rikas. Ei tarvitse keskustella eron jälkeen sitäkään vähää, kun kaikki on sopimuksessa ja miksi haluaisit puhua exäsi kanssa eron jälkeen kun et halunnut tehdä sitä naimisissakaan?

- Lapset on hyvä jakaa tasapuolisesti ja pitää huolta siitä, etteivät jää pelkästään sinulle lojumaan. Siinä menee rahat ja järki.

- Jos miehellä on joku uusi, niin kannattaa suhtautua siihen suopeasti. Vuoden kuluttua se uusi tajuaa saaneensa niskoilleen sinun jämäsi ja sinä viiletät onnellisessa vapaudessasi ilman kenenkään eilisiä sukkia nurkissa lojumassa. Ne sukat ovat nyt Annelin ongelma, ja moni muukin asia siinä sivussa, kuten pyllyn väliin menevät alushousut, koska tällaiset suikaleet ovat miehen fetissi, jota ilman ei heru mitään. Ei sovi kypsän naisen lantionpohjaan. Onnea ja menestystä uuteen liittoon! Annelille terveiset, että älä anna sen käyttää pesukonetta, se ei oppinut 20 vuodessa erottamaan mustaa valkoisesta.

Kiitos rehellisyydestä

Erosin tammikuussa 24 avioliittovuoden jälkeen. Se oli yhteinen päätös.



Kun pariskunta kertoo, että eroon ei liity dramatiikkaa, se on yleensä vale. Meillä ei ollut. Olin täysin kyllästynyt mieheni mielipiteisiin ja juomiseen. Hän oli kehittänyt omituisen addiktion pyllyhielle haisevaan, persikan väriseen vitamiiniveteen ja juoksi pissalla tunnin välein. Katsoimme paremmaksi erota, kun sivistyneet välit vielä olivat mahdolliset.

Kun olin ollut pari kuukautta sinkkuna, ystävätär suositteli Tinderiä. Se oli kuulemma nykyaikainen tapa löytää seuraa. Perustin profiilin, mutta tarjonta oli ohutta. Aika harva siellä kertoi itsestään mitään oikeasti merkityksellistä, kuten osasiko istua elokuvissa puolitoistatuntia ilman vessataukoa.

Sain kolmen hiljaisen päivän jälkeen viestin Maucalta, energisen oloiselta viisikymppiseltä mieheltä, joka kertoi olevansa positiivisuusvalmentaja / life coach. Hän oli entinen mainostoimiston sisältöstrategi, joka nykyään halusi ohjata ihmisiä "oman elämänsä toimitusjohtajiksi". Profiilikuvan perusteella hänellä oli koira. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan, se oli nähdäkseni hyvinkin positiivinen ajatus, ja lähdin treffeille.

Maucca ehdotti että tapaisimme puistossa, luulin, että koiran takia. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut koiraa, vaan sähköallergia, jonka takia hän tapasi mielellään ulkotiloissa. Hän oli pukeutunut pikeepaitaan, jossa oli teksti winners never quit and quitters never win. Paita tuoksahti hieman hielle ja slogan oli mielestäni väkinäinen. Juttelimme hänen ammatistaan. Kysyin, oliko positiivisuusvalmennus sama asia kuin vihanhallinta, mutta hän vastasi kieltävästi. Mielestäni kyseessä oli vähintään saman kolikon kääntöpuoli, mutten käynyt kinaamaan.

Hänen antamansa valmennus perustui kuulemma NLP-teoriakehykseen, jossa puretaan ajattelumalleja, joista on tullut ihmiselle taakka.

- Sinun pitää päästää irti siitä, mikä painaa sinua alas, hän neuvoi.

Takapuolestaan on vaikea päästää irti, vastasin, mutta hän ei nauranut lohkaisulleni.

- Sinulla on kaikki avaimet muutokseen! Asenne ratkaisee, Maucca lausui syvälle silmiini katsoen.

Tuli mieleen, että eikös se sähköallergiakin poistuisi ihan tuolla asenteen muuttamisella, mutta en viitsinyt heti ensimmäisillä treffeillä olla hankala. Hän antoi minulle luettavaksi kirjansa "Positiivinen sipuli", joka kuulosti sananmuunnokselta, mutta ei ollut. Otin teoksen vastaan ja luin kolme ensimmäistä lukua. Yritin kääriä sisäistä sipuliani auki ja avata unelmakarttaani, mutta mielessäni pyöri grilliruoka.

Tapasimme sen jälkeen vielä muutaman kerran. Ehkä hän näki minussa potentiaalisen asiakkaan, ja minä hänessä potentiaalisen panon. Kumpikaan ei saanut mitä halusi. Hänen mielestään en juurikaan kehittynyt ajattelussani. Se oli ihan totta, tosin samaa voin sanoa hänestä.

Loppukesästä sain häneltä Whatsapp-viestin, jossa luki, että en resonoinut hänessä riittävästi ja että hänen täytyi nyt siirtää taktinen fokuksensa energisoiviin asioihin, joten minulle ei jäisi hänen elämässään strategista roolia. Olin tästä tavallaan kiitollinen, mutta kuitenkin vähän vitutti.

Hänen kirjassaan oli kehotettu päästämään negatiiviset ajatukset ulos, joten vastasin viestiin napakasti, että haista paska.

Hän vastasi, että kiitos rehellisyydestä ja laittoi liitetiedostona laskun kirjasta. 32 euroa.

Siinä vaiheessa olin valmis kuorimaan hänen sipulinsa raastinraudalla, mutta sen verran olin valon tielle johdatettu, että päätin kanavoida tunnetilani muunlaiseen toimintaan. Kävin hakemassa viereisestä koirapuistosta kiinteimmän pökäleen, minkä löysin, ja talletin sen kirjanmerkiksi lukuun "Ajattele sitä, niin saat sen". Sitten kävin palauttamassa opuksen hänen postiluukustaan.

Kun kävelin kotiin, ymmärsin, että Maucca oli ollut oikeassa. Minun pitäisi ensi tilassa päästää irti asioista, jotka painavat minua alas. Nimittäin miehistä. Kun pääsin kotiin, avasin koneen ja poistin Tinder-profiilini. Tunsin oloni välittömästi positiivisemmaksi. Teki mieli kertoa tämä Maucalle. En kertonut.

Sitten kirjoitin Googlen hakukenttään "koira".

Kirjoittajilta: Elokuun teemana on ero

Lämmintä elokuuta, ystävät!



Toivoitte kesäkuussa, että novelleissa käsiteltäisiin miehiä, joten nyt tavallaan vastaamme tähän toiveeseen (hyvin heteronormatiivisesta näkökulmasta kylläkin). Novelliblogin elokuun teemana on ero.  Googlekin tietää kertoa, että tämä on hyvin yleinen teema elokuussa, sillä avioeroprosessiin liittyvät haut lisääntyvät kesän jälkeen. Ehkä näiden tarinoiden kautta löytyy lohtua tai rohkeutta tai vaikkapa päätös pysyä sittenkin yhdessä.

Mietimme myös julkaisutahtiamme, joka alkoi tuntua turhan harvalta (kuulemme mielellämme myös vastalauseita), joten päädyimme muokkaamaan sitä 2+1+1 malliksi: tarinat putkahtavat niin, että saatte kaksi juttua tänään ja tulevina perjantaina yhdet. Joka perjantai siis jotain luettavaa!

Inan novellin löydät täältä ja Katjan täältä.

Monet ovat myös kyselleet, miten novelliblogia voi seurata. Monella tapaa!

1. Facebook-sivun kautta. Laitamme Facebookiin aina linkin kun uusia päivityksiä tulee, joten tykätkää sivusta ja säätäkää sivun yläreunasta kuvan alta seuraamisasetukset sellaisiksi, että näette postauksemme aina ensimmäisenä, kun sellainen on ilmoille putkahtanut (ei hätää, emme tuki feediänne!).

2. Tilaa jutut toiminto -löytyy tuolta oikeasta laidasta. Tämä sopii erityisesti niille, jotka käyttävät lukuohjelmia.

3. Oikeasta laidasta löytyy myös linkki Blogloviniin. Sen saa myös sovelluksena mobiililaitteeseen ja se tarjoaa seurantamahdollisuuden moneen muuhunkin blogiin. Kun käytte hakemassa Novelliblogin listallenne, päivitykset näkyvät sovelluksessa. Kannattaa laittaa seurantaan myös henkilökohtaiset blogimme (Project MamaInahdus), sielläkin vinkkaamme päivityksistä ja kirjoittelemme kaikenlaista muutakin.

4. Seuraa meitä Twitterissä. Me kirjoittajat jaamme linkit omilta tileiltämme myös Twitterissä (@katjalahti, @inahtaja).

Jäimme vielä miettimään, onko paljonkin heitä, jotka eivät käytä mitään ylläolevista? Huikatkaa, jos teitä on niin mietitään, miten saadaan teidätkin mukaan, vaikkapa uutiskirjeen kautta.

Iloista perjantaita ja helteitä odotellen,

Katja ja Ina

Aivan sama



Istuin parvekkeella ja kuuntelin kirkuvia lokkeja. Samalla tavalla kuin mustien pilvien nostattama helle tarkoitti sitä, että pyykit pitäisi pian mennä keräämään narulta pois, keskikesän uneliaisuus uumoili muutosta. Kevään kiihkeys oli ohi.

Lapsena se ei haitannut, silloin, kun makoilin kesämökin puutarhaan sijoitetussa tunkkaisessa vihreässä teltassa, söin happamia punaisia viinimarjoja ja luin Runotyttöjä. Pienestä tuuletusluukusta tulvahti välillä sisään raikas henkäys meri-ilmaa. Kädet puutuivat, tein auringonpolttamista hiuksistani vaalean viuhkan teltan vihreälle muovilattialle ja kuuntelin moottoriveneiden kaukaista surinaa uhraamatta ajatustakaan ohi vilahtaville viikoille.

Nykyään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ajantaju tuntui olevan ainoa aisti, joka oli terävöitynyt.

En ole koskaan tuntenut vanhentuvani syntymäpäivänäni, vaan elokuussa. Kesän lopussa tiedostan eläneeni taas yhden kesän lisää. Periaatteessa aivan sama. Vuosi sinne tai tänne. En ole laskenut niitä pitkään aikaan. Lapsena en voinut käsittää, miten aikuiset eivät muista ikäänsä, nyt käsitän.

Vihaan myös syksyyn liittyvää kaunistelua, sitä, että kylmiä aamuja aletaan yhtäkkiä kutsua "kuulaiksi" ja pimeneviä iltoja "tunnelmallisiksi". Maapallo on taas vinksahtanut kaiken elämän kannalta epäsuotuisaan asentoon ja matkaa vääjäämättä kohti pohjoisen pallonpuoliskon talvea. Siinä ei ole mitään tunnelmallista. Se tarkoittaa joko loppua tai horrosta.

Mies, ex-mies, on eri mieltä. Hän rakastaa lumen narinaa kengän alla, höyryävää hengitystä ja pimeitä aamuja. Tokaisin suhteemme alkuaikoina vitsinä, että avioliittomme kaatuu siihen, että elämme eri aika- ja lämpövyöhykkeillä, minun elämäni tapahtuu iltaisin ja kesällä. Siihen se ei kaatunut, sataan muuhun asiaan kyllä. Esimerkiksi siihen, että huomasimme elävämme kuin sisko ja veli. Hoidimme lapset harrastuksiin, kannoimme kauppakasseissa kotiin 4 litraa maitoa ja leimasimme kellokorttia.

Yleensä syksyn ovikellona toimi hämäräkytkimellä syttyvä pihalamppu, keltaisten koivunlehtien seasta löytyvä kanttarelli tai rannan ohi lipuva sorsaperhe, jonka poikaset olivat jo yhtä isoja kuin emonsa. Tällä kertaa hääkutsu.

Oli ärsyttävää ajatella elokuuta jo nyt, tekikö hän sen tahallaan? Pyörittelin vaaleankeltaiselle kartongille painettua kutsua sormissani. Hän siirtyi eteenpäin pian, hieman liian pian. Epäilyttävän pian. Tiesivätkö kaikki, paitsi minä?

Kutsu oli tyylikäs, minun makuuni liian huoliteltu ja kallis: ylellisen sileää kartonkia, jonka sisäsivuina oli silkkipaperia ja rusetille sidottua violettia satiinilankaa.

"Tervetuloa viettämään kanssamme tunnelmallista hääjuhlaa Ravintola Gula Villaniin 26.8. 2017. 
Avec. 
Tumma puku."

Istuin empien puhelin kädessä, tekstaanko kyllä vai ei, mutta päätin pitää lupaukseni. Aivan sama.

Olimme päättäneet erota ystävinä. Kummankaan ei tarvitsisi vaihtaa harrastuksia ja ystäviä, voisimme edelleen osallistua samoihin juhliin, lapset saisivat asua kummalla tahansa. Parin vuoden päästä ne muuttaisivat kuitenkin omilleen.

Kiitin kutsusta, onnittelin, ilmoitin, että tulen mielelläni. Avecia minulla ei ollut, mutta annoin ymmärtää, että voisi olla.

Yritin ajatella positiivisesti. Hyvä, että joku jaksoi uskoa rakkauteen, se ei ollut minulta pois. Vaikka oli. Vihasin positiivista ajattelua melkein yhtä paljon kuin elokuuta.

Hääpäivän aamu oli kostea ja lämmin. Tuleentuneen viljan värinen rakennus näytti yhtä uneliaalta kuin päiväkin, hieman ränsistyneeltä, mutta kodikkaalta. Helmalaudat olivat tummuneet harmaiksi ja tiilikatossa kasvoi koko lailla sammalta. Pihalla ruokaili lammas, se oli sidottu narulla puuhun. Yhteysalus oli kyydinnyt 30 hengen seurueen saareen, jonka jälkeen korkokenkäiset naiset olivat sipsuttaneet vaikean näköisesti varpaisiinsa tuijottaen ja miestensä käsipuolessa roikkuen noin 400 metrin matkan hiekkatietä huvilalle.

Toiselle kierrokselle kutsutaan vain tosi ystävät. Ne, joille ei tarvitse selittää, mikä ensimmäisellä kerralla meni vikaan.

Vihkiminen tapahtui nurmikentällä maistraatin virkamiehen toimesta. Morsian oli pukeutunut keltaiseen kotelomekkoon, kimpussa oli puvun kanssa sointuva gerbera kiedottuna tummanvihreään murattiin.

Juhlassa oli vain yksi pariskunta, jolla oli taaperoikäinen lapsi, suurimmalla osalla lapset olivat jo varhaisteinejä, jotka oli jätetty suosiolla kotiin. Ne kärsivät vanhempiensa seurasta ja viimeisen virallisen kesälauantain menetyksestä melkein yhtä suuresti kuin minäkin.

Sade alkoi suurin piirtein samalla hetkellä, kun sulhanen sai maljansa nostettua. Raskaat, lämpimät pisarat läiskähtelivät keskelle lämmintä puuterassia tummentaen pinnan nopeasti ja nostattaen laudoista lämmintä tuoksua.

Tunsin lievän vahingonilon läikähtävän jossain rintalastan alla. Ystävinä ei voi erota mutta vihamiehinä ja aivan samana voi. Pari näytti silti rakastuneelta, bestman toi sateenvarjon.

Ruoka tarjoiltiin pöytään, minun edessäni oli tyhjä paikka mielikuvitusavecilleni. Viereeni plaseerattu mies laittoi pöytäliinan alla kätensä polvelleni ja siveli reiteni sisäpintaa. Kuulemma eroprosessi kesken. Ainahan se on.

Monogamia toimi vain tiettyyn rajaan asti.

Mustasukkainen vahtiminen ja huutaminen yökerhon edessä oli parikymppisten hommaa. Viidentoista aviovuoden  jälkeen oli yhdentekevää, pettikö puoliso vai ei, kunhan käytti kondomia. Seksi oli jo kauan sitten lakannut olemasta olennainen osa parisuhdetta, pääasia että makaronilaatikko meni uuniin 40 minuuttia ennen ruoka-aikaa. Syrjähypyt voisi helposti antaa anteeksi, kunhan ei tarvinnut ruveta perintöhopeita ja kesämökkiä jakamaan.

Kumosin nopeaan tahtiin muutaman lasillisen viiniä ja lähdin miehen kanssa tanssimaan, hänen kätensä siirtyi vaivihkaa takapuolelleni. Aivan sama. Kartanon vessassa oli ahdasta ja hikistä, miehellä seisoi huonosti, en saanut. Lopuksi se pyysi anteeksi huonoja kyytejä. Kukaan ei ollut aikaisemmin pyytänyt minulta anteeksi seksiä. Minua alkoi naurattaa. Lähinnä toivoin, että joku olisi huomannut, että minulla oli vientiä.

Otin seisovasta pöydästä käsilaukkuuni pullon proseccoa ja lähdin ensimmäisellä yhteysaluksella takaisin mantereelle. Kun katselin tummenevaa merta, huomasin, että vähän hymyilytti vieläkin.

Huomenna soittaisin lakimiehelle. Barösundin mökki pitäisi laittaa lihoiksi, ihan asap. Minun puolikkaallani saisi pienen villan Atlantin rannalta. Jostain, missä iltojen tummuminen tarkoittaa vain uutta elämää.

Mari-Sisko antaa perheneuvontaa



Hei Mari-Sisko,

minulla on hyvin vahvatahtoinen 2-vuotias. Ongelmana on, että hän lyö joka aterialla keittiön pöydän päällä roikkuvaa kattolamppua. Lamppu on ainoa kiva esine, jonka olen kotiin uskaltanut hankkia, joten haluaisin, että hän lopettaa lyömisen ennen kuin lamppu putoaa hänen päälleen. Kielloista huolimatta lapsi ei usko, vaan lyö lamppua entistä innokkaammin. Mikä neuvoksi?

Nimim. Neuvoton lampunystävä

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...