Tietoa mainostajalle ›

Tuija Pludénin askelmerkit hyvään eroon



Eroaminen keski-iässä käy kevyesti. Suurinta tunnemyrskyä aiheuttaa se, kuka saa Kerman Saven kuppisarjan, vaikkei kumpikaan ole siihen asti koko sarjaa sietänyt. Muuten tunteet ovat laimeita kuin eilisen teevesi eikä muusta kuin rahasta tai lapsista synny mitään kiistaa. Lapsistakin vain, jos ovat pieniä, teini-ikäisiä ei voisi ero vähempää kiinnostaa, jos saavat viikkorahat tuplana ja päättää itse siitä, kenen vanhemman luota voivat helpoimmin olla kadoksissa viikkokausia.

Tästä syystä suosittelen sinnittelemään teini-ikään asti. Sen jälkeen antaa mennä vaan, mies ja omakotitalo. Ei siitä pihasta muutenkaan tullut koskaan sellaista kuin telkkarissa.

Kävin elämäntaitokurssin kun täytin 45. Siellä harjoiteltiin ottamaan hetkestä kiinni ja piirrettiin karttoja seuraavasta vuosikymmenestä, joka olisi elämän merkittävin. Ei se kaikille ollut, kurssilta ainoa järki-ihminen eli Marketta sairastui heti raitistumisen myötä maksasyöpään ja kuoli seuraavana vuonna. Viimeisinä sanoinaan hän harmitteli, ettei ehtinyt lunastaa kurssin takuuta: "Elämä uusiksi tai rahat takaisin".

Itse piirsin sellaisen kartan, johon sisältyi haastava mutta osa-aikainen työ, uusi vyötärölinja, kaukomatkoja ja parempi parisuhde. Kurssin vetäjä Antero ehdotti heti meille jatkokurssina viikon parisuhdeleiriä, joka ratkaisisi kaikki kipupisteemme (meille vain 795 euroa per pariskunta). Jäi ratkomatta, koska ajatuskin miehen kanssa sellaiseen menemisestä puistatti. Oli kuulemma luvassa kotitehtäviä ja hellyysharjoituksia, hyi helvetti.

Näytin miehelle sen piirtämäni kartan ja ehdotin, että piirtäisi omansa myös ja voitaisiin vertailla sitten elämän seuraavia askelmerkkejä.

Mies kysyi, onko jotain valittamista. Sanoin, että nyt kun viimein kysyt 20 vuoden jälkeen niin saattaapa ollakin. Hän sanoi siihen, että sepä hyvä, koska hänen onkin pitänyt mainita, että ajatteli piirtää oman karttansa kohti naapurin Annelin pihamaata pysyvästi.

En keksinyt siihen mitään sanottavaa ja aamuun mennessä se oli lähtenyt. Tiesin, että jotain tällaista tulee sattumaan kun Anneli osti oman eronsa jälkeen itselleen implantit.

Nyt haluan tähän listata muutaman ohjeen nuoremmille:

- Jos otat implantit, niin tee se ennen kuin täytät 40. Ellet sitten ehdottomasti halua hukata vähääkin vyötärölinjaasi implanttien alle tai näyttää kävelevältä tynnyriltä. Annelista tiedän tämän.

- Avioehto on syytä tehdä jo ennen häitä rakkauden korkeimmassa huumassa paitsi jos mies on rikas. Ei tarvitse keskustella eron jälkeen sitäkään vähää, kun kaikki on sopimuksessa ja miksi haluaisit puhua exäsi kanssa eron jälkeen kun et halunnut tehdä sitä naimisissakaan?

- Lapset on hyvä jakaa tasapuolisesti ja pitää huolta siitä, etteivät jää pelkästään sinulle lojumaan. Siinä menee rahat ja järki.

- Jos miehellä on joku uusi, niin kannattaa suhtautua siihen suopeasti. Vuoden kuluttua se uusi tajuaa saaneensa niskoilleen sinun jämäsi ja sinä viiletät onnellisessa vapaudessasi ilman kenenkään eilisiä sukkia nurkissa lojumassa. Ne sukat ovat nyt Annelin ongelma, ja moni muukin asia siinä sivussa, kuten pyllyn väliin menevät alushousut, koska tällaiset suikaleet ovat miehen fetissi, jota ilman ei heru mitään. Ei sovi kypsän naisen lantionpohjaan. Onnea ja menestystä uuteen liittoon! Annelille terveiset, että älä anna sen käyttää pesukonetta, se ei oppinut 20 vuodessa erottamaan mustaa valkoisesta.

Kiitos rehellisyydestä

Erosin tammikuussa 24 avioliittovuoden jälkeen. Se oli yhteinen päätös.



Kun pariskunta kertoo, että eroon ei liity dramatiikkaa, se on yleensä vale. Meillä ei ollut. Olin täysin kyllästynyt mieheni mielipiteisiin ja juomiseen. Hän oli kehittänyt omituisen addiktion pyllyhielle haisevaan, persikan väriseen vitamiiniveteen ja juoksi pissalla tunnin välein. Katsoimme paremmaksi erota, kun sivistyneet välit vielä olivat mahdolliset.

Kun olin ollut pari kuukautta sinkkuna, ystävätär suositteli Tinderiä. Se oli kuulemma nykyaikainen tapa löytää seuraa. Perustin profiilin, mutta tarjonta oli ohutta. Aika harva siellä kertoi itsestään mitään oikeasti merkityksellistä, kuten osasiko istua elokuvissa puolitoistatuntia ilman vessataukoa.

Sain kolmen hiljaisen päivän jälkeen viestin Maucalta, energisen oloiselta viisikymppiseltä mieheltä, joka kertoi olevansa positiivisuusvalmentaja / life coach. Hän oli entinen mainostoimiston sisältöstrategi, joka nykyään halusi ohjata ihmisiä "oman elämänsä toimitusjohtajiksi". Profiilikuvan perusteella hänellä oli koira. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan, se oli nähdäkseni hyvinkin positiivinen ajatus, ja lähdin treffeille.

Maucca ehdotti että tapaisimme puistossa, luulin, että koiran takia. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut koiraa, vaan sähköallergia, jonka takia hän tapasi mielellään ulkotiloissa. Hän oli pukeutunut pikeepaitaan, jossa oli teksti winners never quit and quitters never win. Paita tuoksahti hieman hielle ja slogan oli mielestäni väkinäinen. Juttelimme hänen ammatistaan. Kysyin, oliko positiivisuusvalmennus sama asia kuin vihanhallinta, mutta hän vastasi kieltävästi. Mielestäni kyseessä oli vähintään saman kolikon kääntöpuoli, mutten käynyt kinaamaan.

Hänen antamansa valmennus perustui kuulemma NLP-teoriakehykseen, jossa puretaan ajattelumalleja, joista on tullut ihmiselle taakka.

- Sinun pitää päästää irti siitä, mikä painaa sinua alas, hän neuvoi.

Takapuolestaan on vaikea päästää irti, vastasin, mutta hän ei nauranut lohkaisulleni.

- Sinulla on kaikki avaimet muutokseen! Asenne ratkaisee, Maucca lausui syvälle silmiini katsoen.

Tuli mieleen, että eikös se sähköallergiakin poistuisi ihan tuolla asenteen muuttamisella, mutta en viitsinyt heti ensimmäisillä treffeillä olla hankala. Hän antoi minulle luettavaksi kirjansa "Positiivinen sipuli", joka kuulosti sananmuunnokselta, mutta ei ollut. Otin teoksen vastaan ja luin kolme ensimmäistä lukua. Yritin kääriä sisäistä sipuliani auki ja avata unelmakarttaani, mutta mielessäni pyöri grilliruoka.

Tapasimme sen jälkeen vielä muutaman kerran. Ehkä hän näki minussa potentiaalisen asiakkaan, ja minä hänessä potentiaalisen panon. Kumpikaan ei saanut mitä halusi. Hänen mielestään en juurikaan kehittynyt ajattelussani. Se oli ihan totta, tosin samaa voin sanoa hänestä.

Loppukesästä sain häneltä Whatsapp-viestin, jossa luki, että en resonoinut hänessä riittävästi ja että hänen täytyi nyt siirtää taktinen fokuksensa energisoiviin asioihin, joten minulle ei jäisi hänen elämässään strategista roolia. Olin tästä tavallaan kiitollinen, mutta kuitenkin vähän vitutti.

Hänen kirjassaan oli kehotettu päästämään negatiiviset ajatukset ulos, joten vastasin viestiin napakasti, että haista paska.

Hän vastasi, että kiitos rehellisyydestä ja laittoi liitetiedostona laskun kirjasta. 32 euroa.

Siinä vaiheessa olin valmis kuorimaan hänen sipulinsa raastinraudalla, mutta sen verran olin valon tielle johdatettu, että päätin kanavoida tunnetilani muunlaiseen toimintaan. Kävin hakemassa viereisestä koirapuistosta kiinteimmän pökäleen, minkä löysin, ja talletin sen kirjanmerkiksi lukuun "Ajattele sitä, niin saat sen". Sitten kävin palauttamassa opuksen hänen postiluukustaan.

Kun kävelin kotiin, ymmärsin, että Maucca oli ollut oikeassa. Minun pitäisi ensi tilassa päästää irti asioista, jotka painavat minua alas. Nimittäin miehistä. Kun pääsin kotiin, avasin koneen ja poistin Tinder-profiilini. Tunsin oloni välittömästi positiivisemmaksi. Teki mieli kertoa tämä Maucalle. En kertonut.

Sitten kirjoitin Googlen hakukenttään "koira".

Kirjoittajilta: Elokuun teemana on ero

Lämmintä elokuuta, ystävät!



Toivoitte kesäkuussa, että novelleissa käsiteltäisiin miehiä, joten nyt tavallaan vastaamme tähän toiveeseen (hyvin heteronormatiivisesta näkökulmasta kylläkin). Novelliblogin elokuun teemana on ero.  Googlekin tietää kertoa, että tämä on hyvin yleinen teema elokuussa, sillä avioeroprosessiin liittyvät haut lisääntyvät kesän jälkeen. Ehkä näiden tarinoiden kautta löytyy lohtua tai rohkeutta tai vaikkapa päätös pysyä sittenkin yhdessä.

Mietimme myös julkaisutahtiamme, joka alkoi tuntua turhan harvalta (kuulemme mielellämme myös vastalauseita), joten päädyimme muokkaamaan sitä 2+1+1 malliksi: tarinat putkahtavat niin, että saatte kaksi juttua tänään ja tulevina perjantaina yhdet. Joka perjantai siis jotain luettavaa!

Inan novellin löydät täältä ja Katjan täältä.

Monet ovat myös kyselleet, miten novelliblogia voi seurata. Monella tapaa!

1. Facebook-sivun kautta. Laitamme Facebookiin aina linkin kun uusia päivityksiä tulee, joten tykätkää sivusta ja säätäkää sivun yläreunasta kuvan alta seuraamisasetukset sellaisiksi, että näette postauksemme aina ensimmäisenä, kun sellainen on ilmoille putkahtanut (ei hätää, emme tuki feediänne!).

2. Tilaa jutut toiminto -löytyy tuolta oikeasta laidasta. Tämä sopii erityisesti niille, jotka käyttävät lukuohjelmia.

3. Oikeasta laidasta löytyy myös linkki Blogloviniin. Sen saa myös sovelluksena mobiililaitteeseen ja se tarjoaa seurantamahdollisuuden moneen muuhunkin blogiin. Kun käytte hakemassa Novelliblogin listallenne, päivitykset näkyvät sovelluksessa. Kannattaa laittaa seurantaan myös henkilökohtaiset blogimme (Project MamaInahdus), sielläkin vinkkaamme päivityksistä ja kirjoittelemme kaikenlaista muutakin.

4. Seuraa meitä Twitterissä. Me kirjoittajat jaamme linkit omilta tileiltämme myös Twitterissä (@katjalahti, @inahtaja).

Jäimme vielä miettimään, onko paljonkin heitä, jotka eivät käytä mitään ylläolevista? Huikatkaa, jos teitä on niin mietitään, miten saadaan teidätkin mukaan, vaikkapa uutiskirjeen kautta.

Iloista perjantaita ja helteitä odotellen,

Katja ja Ina

Aivan sama



Istuin parvekkeella ja kuuntelin kirkuvia lokkeja. Samalla tavalla kuin mustien pilvien nostattama helle tarkoitti sitä, että pyykit pitäisi pian mennä keräämään narulta pois, keskikesän uneliaisuus uumoili muutosta. Kevään kiihkeys oli ohi.

Lapsena se ei haitannut, silloin, kun makoilin kesämökin puutarhaan sijoitetussa tunkkaisessa vihreässä teltassa, söin happamia punaisia viinimarjoja ja luin Runotyttöjä. Pienestä tuuletusluukusta tulvahti välillä sisään raikas henkäys meri-ilmaa. Kädet puutuivat, tein auringonpolttamista hiuksistani vaalean viuhkan teltan vihreälle muovilattialle ja kuuntelin moottoriveneiden kaukaista surinaa uhraamatta ajatustakaan ohi vilahtaville viikoille.

Nykyään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ajantaju tuntui olevan ainoa aisti, joka oli terävöitynyt.

En ole koskaan tuntenut vanhentuvani syntymäpäivänäni, vaan elokuussa. Kesän lopussa tiedostan eläneeni taas yhden kesän lisää. Periaatteessa aivan sama. Vuosi sinne tai tänne. En ole laskenut niitä pitkään aikaan. Lapsena en voinut käsittää, miten aikuiset eivät muista ikäänsä, nyt käsitän.

Vihaan myös syksyyn liittyvää kaunistelua, sitä, että kylmiä aamuja aletaan yhtäkkiä kutsua "kuulaiksi" ja pimeneviä iltoja "tunnelmallisiksi". Maapallo on taas vinksahtanut kaiken elämän kannalta epäsuotuisaan asentoon ja matkaa vääjäämättä kohti pohjoisen pallonpuoliskon talvea. Siinä ei ole mitään tunnelmallista. Se tarkoittaa joko loppua tai horrosta.

Mies, ex-mies, on eri mieltä. Hän rakastaa lumen narinaa kengän alla, höyryävää hengitystä ja pimeitä aamuja. Tokaisin suhteemme alkuaikoina vitsinä, että avioliittomme kaatuu siihen, että elämme eri aika- ja lämpövyöhykkeillä, minun elämäni tapahtuu iltaisin ja kesällä. Siihen se ei kaatunut, sataan muuhun asiaan kyllä. Esimerkiksi siihen, että huomasimme elävämme kuin sisko ja veli. Hoidimme lapset harrastuksiin, kannoimme kauppakasseissa kotiin 4 litraa maitoa ja leimasimme kellokorttia.

Yleensä syksyn ovikellona toimi hämäräkytkimellä syttyvä pihalamppu, keltaisten koivunlehtien seasta löytyvä kanttarelli tai rannan ohi lipuva sorsaperhe, jonka poikaset olivat jo yhtä isoja kuin emonsa. Tällä kertaa hääkutsu.

Oli ärsyttävää ajatella elokuuta jo nyt, tekikö hän sen tahallaan? Pyörittelin vaaleankeltaiselle kartongille painettua kutsua sormissani. Hän siirtyi eteenpäin pian, hieman liian pian. Epäilyttävän pian. Tiesivätkö kaikki, paitsi minä?

Kutsu oli tyylikäs, minun makuuni liian huoliteltu ja kallis: ylellisen sileää kartonkia, jonka sisäsivuina oli silkkipaperia ja rusetille sidottua violettia satiinilankaa.

"Tervetuloa viettämään kanssamme tunnelmallista hääjuhlaa Ravintola Gula Villaniin 26.8. 2017. 
Avec. 
Tumma puku."

Istuin empien puhelin kädessä, tekstaanko kyllä vai ei, mutta päätin pitää lupaukseni. Aivan sama.

Olimme päättäneet erota ystävinä. Kummankaan ei tarvitsisi vaihtaa harrastuksia ja ystäviä, voisimme edelleen osallistua samoihin juhliin, lapset saisivat asua kummalla tahansa. Parin vuoden päästä ne muuttaisivat kuitenkin omilleen.

Kiitin kutsusta, onnittelin, ilmoitin, että tulen mielelläni. Avecia minulla ei ollut, mutta annoin ymmärtää, että voisi olla.

Yritin ajatella positiivisesti. Hyvä, että joku jaksoi uskoa rakkauteen, se ei ollut minulta pois. Vaikka oli. Vihasin positiivista ajattelua melkein yhtä paljon kuin elokuuta.

Hääpäivän aamu oli kostea ja lämmin. Tuleentuneen viljan värinen rakennus näytti yhtä uneliaalta kuin päiväkin, hieman ränsistyneeltä, mutta kodikkaalta. Helmalaudat olivat tummuneet harmaiksi ja tiilikatossa kasvoi koko lailla sammalta. Pihalla ruokaili lammas, se oli sidottu narulla puuhun. Yhteysalus oli kyydinnyt 30 hengen seurueen saareen, jonka jälkeen korkokenkäiset naiset olivat sipsuttaneet vaikean näköisesti varpaisiinsa tuijottaen ja miestensä käsipuolessa roikkuen noin 400 metrin matkan hiekkatietä huvilalle.

Toiselle kierrokselle kutsutaan vain tosi ystävät. Ne, joille ei tarvitse selittää, mikä ensimmäisellä kerralla meni vikaan.

Vihkiminen tapahtui nurmikentällä maistraatin virkamiehen toimesta. Morsian oli pukeutunut keltaiseen kotelomekkoon, kimpussa oli puvun kanssa sointuva gerbera kiedottuna tummanvihreään murattiin.

Juhlassa oli vain yksi pariskunta, jolla oli taaperoikäinen lapsi, suurimmalla osalla lapset olivat jo varhaisteinejä, jotka oli jätetty suosiolla kotiin. Ne kärsivät vanhempiensa seurasta ja viimeisen virallisen kesälauantain menetyksestä melkein yhtä suuresti kuin minäkin.

Sade alkoi suurin piirtein samalla hetkellä, kun sulhanen sai maljansa nostettua. Raskaat, lämpimät pisarat läiskähtelivät keskelle lämmintä puuterassia tummentaen pinnan nopeasti ja nostattaen laudoista lämmintä tuoksua.

Tunsin lievän vahingonilon läikähtävän jossain rintalastan alla. Ystävinä ei voi erota mutta vihamiehinä ja aivan samana voi. Pari näytti silti rakastuneelta, bestman toi sateenvarjon.

Ruoka tarjoiltiin pöytään, minun edessäni oli tyhjä paikka mielikuvitusavecilleni. Viereeni plaseerattu mies laittoi pöytäliinan alla kätensä polvelleni ja siveli reiteni sisäpintaa. Kuulemma eroprosessi kesken. Ainahan se on.

Monogamia toimi vain tiettyyn rajaan asti.

Mustasukkainen vahtiminen ja huutaminen yökerhon edessä oli parikymppisten hommaa. Viidentoista aviovuoden  jälkeen oli yhdentekevää, pettikö puoliso vai ei, kunhan käytti kondomia. Seksi oli jo kauan sitten lakannut olemasta olennainen osa parisuhdetta, pääasia että makaronilaatikko meni uuniin 40 minuuttia ennen ruoka-aikaa. Syrjähypyt voisi helposti antaa anteeksi, kunhan ei tarvinnut ruveta perintöhopeita ja kesämökkiä jakamaan.

Kumosin nopeaan tahtiin muutaman lasillisen viiniä ja lähdin miehen kanssa tanssimaan, hänen kätensä siirtyi vaivihkaa takapuolelleni. Aivan sama. Kartanon vessassa oli ahdasta ja hikistä, miehellä seisoi huonosti, en saanut. Lopuksi se pyysi anteeksi huonoja kyytejä. Kukaan ei ollut aikaisemmin pyytänyt minulta anteeksi seksiä. Minua alkoi naurattaa. Lähinnä toivoin, että joku olisi huomannut, että minulla oli vientiä.

Otin seisovasta pöydästä käsilaukkuuni pullon proseccoa ja lähdin ensimmäisellä yhteysaluksella takaisin mantereelle. Kun katselin tummenevaa merta, huomasin, että vähän hymyilytti vieläkin.

Huomenna soittaisin lakimiehelle. Barösundin mökki pitäisi laittaa lihoiksi, ihan asap. Minun puolikkaallani saisi pienen villan Atlantin rannalta. Jostain, missä iltojen tummuminen tarkoittaa vain uutta elämää.

Mari-Sisko antaa perheneuvontaa



Hei Mari-Sisko,

minulla on hyvin vahvatahtoinen 2-vuotias. Ongelmana on, että hän lyö joka aterialla keittiön pöydän päällä roikkuvaa kattolamppua. Lamppu on ainoa kiva esine, jonka olen kotiin uskaltanut hankkia, joten haluaisin, että hän lopettaa lyömisen ennen kuin lamppu putoaa hänen päälleen. Kielloista huolimatta lapsi ei usko, vaan lyö lamppua entistä innokkaammin. Mikä neuvoksi?

Nimim. Neuvoton lampunystävä

Kirjoittajilta: Kuuma kesäjatkis eronneille, karanneille ja sivusta seuraaville

Arvoisat lukijat,

Olemme olleet häpnadilla lyötyjä kaikista kiitoksista, kannustuksista ja jopa lukijamääristä, joten kiitos teille! Otamme palautetta, kommentteja ja toiveita ilolla vastaan jatkossakin täällä tai Novelliblogin Facebook-sivulla.

Toivomme, että tunnelma kohoaa entisestään kun esittelemme teille Tellun.

Jos ette ole tienneet, niin kirjastossa työskentelevät ihmiset eivät ole mitään pölyisiä ja nössöjä lukutoukkia. Tai voivat olla niitäkin, mutta voivat olla myös jotain aivan muuta! Heinäkuun jatkiksemme Tellun kesäseikkailuista ja kirjastopäivistä onkin oodi tälle ennakkoluulojen värittämälle kansanosalle, joka kokoaa luettavaa niin lapsille kuin keski-ikäisille, eronneille ja karanneille.

Oikeista jatkiksista poiketen tarjoilemme teille sinne helteisille kesäterasseille tahi koleisiin riippumattoihin kaikki seitsemän osaa yhdellä kertaa. Mutta ei niitä ole pakko lukea kerralla, tai ollenkaan. Ensimmäisen osan Tellun seikkailuista julkaisimme jo kesäkuussa, joten voit jatkaa osasta kaksi, jos luit sen jo.

Tellusta tuli jatkis vahingossa. Inan kehittelemä konsepti elämänsä ohjaksiin tarttuneesta keski-ikäisestä naisesta vei Katjankin mukanaan ja juoneen yhtäkkiä ilmestyi mukaan myös Markku. Yhdessä vuorotellen kirjoittaminen se vasta olikin yllätyksellistä! Ja tykästyimme itse Telluun niin, että hahmo saattaa tehdä vielä paluun. Kertokaa toki, jos mieleenne juolahtaa jokin tapahtuma, jossa Tellu voisi vierailla.

Toivottavasti viihdytte Tellun parissa, satoi tai paistoi. Jos satoi, niin kannattaa käydä kirjaston kautta ja ottaa se Bukowski kainaloon ja yksi lasi punkkua oheen. Tellu sen sijaan suuntaisi tanssilavoille.

Elokuussa sitten taas jotain ihan muuta.

Iloista kesää!

Ina ja Katja

Kesäjatkis: Tellu

2/7 Sisäinen jumalatar



(Jatkoa kesäkuussa julkaistusta ensimmäisestä osasta)

Kesäloman jälkeen kirjastossa odotti iloinen yllätys: kävijämäärät. Kesämökkiläisiä oli ollut kai normaalia enemmän, näin vilkasta ei ollut ollut koskaan. Ihmettelin asiaa ääneen Tellulle, joka oli ollut siellä yksin koko heinäkuun. Hän kohautteli olkiaan, sanoi että vilkasta oli ollut kieltämättä, mutta hyvin oli pärjännyt yksinkin. 

Kirjoittajilta: Pieni novelliblogi tarjoilee satuja aikuisille

Hei juuri Sinulle!



Hauskaa että löysit tänne, novellien pariin! Me olemme Ina ja Katja, tämän blogin kirjoittajat.

Kerrottakoon heti alkuun, että emme ole koskaan kirjoittaneet novelleja. Nyt yritämme. Miksi ihmeessä?

Idea lähti hetken mielijohteesta.

Ensinnäkin rakastamme lukemista, mutta emme ehdi lukea niin paljon kuin haluaisimme. Elämme molemmat ruuhkavuosia. Käytämme vapaa-aikaamme jalkapallokentän reunalla, pokémon-jahdissa ja lukemalla kirjoja kuten Puppe leipoo. Ääneen sentään. Romaaneja ahmimme lähinnä lomilla, mutta kaipaisimme tarinoita arkeenkin. Sellaisia lyhyitä, ilta- tai aamusatuja aikuisille.

Toiseksi. Kun kirjoittaa työkseen (vaikkakin sivutoimisesti) kirjoja, kolumneja, blogia ja kaikenlaista, tulee väistämättä kirjoittaneeksi liikaa. Joskus hahmot, jotka kustannustoimittaja haluaa poistaa, ovat niin hyviä, että niistä haluaa pitää kiinni, vaikka sitten novellin muodossa.

Kolmanneksi. Elämän suuri sukkalaatikko syöttää koko ajan lapaan. Käyttökelpoisia lähtöjä sinänsä fiktiivisille teksteille löytyy ihan itsekseen, kylppärin peilistä, sukumökiltä ja kuraeteisestä. Ja kuten aina, fiktio on katsojan silmässä.

Tavoitteena on tarjoilla teille lukupaketti kerran kuussa. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä perjantaina julkaisemme neljä tekstiä (paitsi heti heinäkuussa enemmän!), joita voit lukea kun ehdit. Bingetä kaikki kerralla tai makustele kerran viikossa tai joka toinen päivä, ihan kuten sinun elämäntilanteeseesi sopii. Luvassa on niin diippiä kelaa kuin kevyempää huttua, arkea ja vähän juhlaakin. Yritämme naurattaa enemmän kuin itkettää.

Toivomme, että tästä tulee hyvä pieni novelliblogi! Eikä paska. Anteeksi, jos tulee paska.

Kesäkuun novellit


- Hopeatoffeemurha
- Juoksevaa vettä
- Teistä ei välitä kukaan
- Napatequilaa (Tämä on sitten jatkis!)

Ps. Ja pyydämme: kommentoikaa mielellään! Toivokaa aiheita ja kertokaa jos novelli piristi, nauratti, itketti tai muuten kosketti!

Pps. Voit seurata blogia tilaamalla jutut syötteenä sekä Facebook-sivumme ja Bloglovinin kautta

Teistä ei välitä kukaan


- Anni-kiltti, laita nyt ne kurahaalarit päälle, siellä tulee räntää.

- En laita! EN LAITA, EN! EI EI EI!
- Ole kiltti, laita nyt, kato kivat kurahaalarit, nämä uudet punaset, ostettiin just sellaset kuin halusit.
- EN LAITA, ruma haalari, en halua!!

- Mä en halua lähteä päiväkotiin. Siellä on taas jotain pahaa ruokaa eikä kukaan leiki mun kanssa.

- Otto-kiltti, älä säkin nyt aloita. Sulla on kiva päivä siellä kuitenkin, me ollaan kohta jo myöhässä, nyt pitää pukea nätisti ja lähteä, ettei äiti myöhästy töistä. 

Hän alkaa vetää kurahaalareita vastaan tappelevan Annin päälle väkisin.

- EI EI EI, tyttö karjuu ja potkii vastaan, hän kiskoo haalareita lahje kerrallaan ja saa potkuja joka paikkaan, Otto tukistaa Annia hiuksista ja tytön ulvominen yltyy.

- Miksi sä noin teit, nyt se huutaa entistä enemmän?!

- Mä en kestä kuunnella tota sen huutoa!! Ja miksi se saa aina mansikkahilloa jugurttiin ja mä en saa koskaan?!

- Otto-kiltti, auta nyt äitiä, sä olet isompi ja fiksumpi. Meillä on jo vähän kiire.

Anni repii kurahaalaria pois. Hiki valuu niskassa. Raivo alkaa nousta hikipisaroiden mukana pintaan.

Ei saa huutaa lapselle. Se ei auta mitään. Kokeile leikin kautta.

- Katos Anni, täältä tulee herra kurahaalari ja haukkaa sun jalkaa, kato näin se nappaa sun jalan suuhun, nam nam nam!

- EI EI EI EI, EN HALUA KURAHAALARIA!!!

Helvettiin leikki. Ei saa laittaa lasta jäähylle, se on henkistä väkivaltaa. Pitää laittaa äiti jäähylle. Hyvä on, myöhästytään töistä ja kaikesta, otetaan aikalisä, se on hyvä idea, äiti menee nyt jäähylle.

Hän sulkeutuu kylpyhuoneeseen ja jättää lapset tappelemaan eteiseen. Samalla hän huomaa, että toisesta silmästä puuttuu ripsari. Hän laittaa ripsaria, hengittää syvään, kyllä tämä tästä, kohta ne rauhoittuvat ja lähdetään, kurahaalarin kanssa tai ilman, ehkä pitääkin lähteä ilman ja antaa päiväkodin tätien tapella kurahaalari päälle, se onkin hyvä idea.

Jotain kolahtaa oveen, klonk ja sen jälkeen alkaa huuto, kumman pää se oli?

Hän ryntää ulos kylpyhuoneesta, Annin suusta valuu verta ja tyttö parkuu, Otto alkaa huutaa myös.

Hän ottaa tytön syliin, käskee Ottoa olemaan hiljaa, lähdetään nyt sitten ilman kurahaalaria, mutta samassa Anni muistaa kurahaalarikiukun ja puree häntä käteen.

Hän pudottaa tytön lattialle ja nyt se on myöhäistä: huuto tulee kuitenkin.

- Nyt se kurahaalari päälle saatana, nyt loppuu tämä tappeleminen!! Joka helvetin aamu sama juttu, jos ette ala pukea ja lähteä nätisti päiväkotiin niin mä soitan isälle ja saatte muuttaa sinne asumaan, vaikka se vaan panee siellä sen ämmän kanssa aamusta iltaan ja mä tappelen täällä teidän kanssa! Sitten saatte pukea siellä kurahaalarinne ihan itse eikä kukaan välitä teistä yhtään, ei yhtään kuuletteko!!

Sitten hän sulkeutuu kylpyhuoneeseen, istuu pöntölle itkemään ja kuulee, kuinka ulkopuolella Otto sanoo Annille ihan hiljaa: Nyt puetaan kurahaalari päälle, äidillä meni hermo nyt sun kanssa.

Otto pukee Annille kurahaalarin ja he seisovat odottamassa eteisessä, katsovat suurin silmin kun hän tulee ulos ja sanoo ”Anteeksi” ja Otto vastaa ”Ei se mitään”.


Autossa matkalla töihin hän miettii huusiko todella niin, vai kuvitteliko vain. Ja mitä sillä on väliä, lopulta, sillä niin hän ajattelee, ihan joka helvetin aamu.


Kesäkuun muut novellit


Hopeatoffeemurha
Juoksevaa vettä
Napatequilaa 

Juoksevaa vettä


Nainen haki kahdella ämpärillä vettä kaivosta. Pumppu oli hidas, selkä puutui. Kylmä vesi valui rikkinäisestä putkesta sormille niin että niitä alkoi särkeä. Tomaatti muuttuu mikrossa noin tuhatasteiseksi ja kaivovesi on sen kylmä vastine.
Mökille tuli sentään sähköt. Siinä meni naisen raja. Sähköt piti olla. Juokseva vesi olisi ollut toinen pakollinen asia. Mutta miehen suku ei halunnut, sillä putkista oli kuulemma talvella pelkkää vaivaa. Kuka helvetti mökkeili talvella.

Tiskaus oli vähintään tunnin urakka. Nainen ei ollut ihan varma, oliko veden lämmitykseen paskalla vedenkeittimellä menevä sähkö yhtään sen suurempi ympäristöteko kuin kertakäyttöastiat. Ensi kerralla kertikset.

- Huhuu, alkaako olla valmista?

Mies vaihtoi jalkaa kynnyksellä. Hän oli jo kantanut tavarat autoon, vaikka nainen ei ollut vielä pakannut kuin lasten tavarat. Nainen saisi hakea kassinsa takaisin.

- Ei vielä, tässä jäävedellä tiskaamisessa kestää. Puurokattilaa ja grillivatia en ole vielä edes aloittanut.
- Mutta sitten me ei ehditä viideksi kotiin, kun matsi alkaa.
- En voi sille mitään, että täällä ei ole juoksevaa vettä.
- Nuo pitäisi varmaan huuhdella heti käytön jälkeen.

No shit, Sherlock. Mutta kun ei ole sitä vitun juoksevaa vettä. Nainen vain mulkaisi miestä ja jatkoi rasvan harjaamista pois juustohöylästä.

- Ai niin, löysin terassilta vielä marinadisudin.

Mies harppoi keittiöön ja heitti silikonisen sudin tiskipöydälle.

Tiskattujen pinoon.

Nainen nielaisi kertaalleen ja tunsi veren pakenevan sormiensa päästä. Hän katseli, kuinka ruskea marinadi valui pestyjen ja huuhdeltujen Ikean haarukoiden, veitsien ja lusikoiden päälle. Tarvittaisiin vähintään kymmenen litraa lämmintä vettä. Taas. Vitun vittu.

Nainen veti syvään henkeä ja mietti vaihtoehtojaan.

Pitäisikö pyörtyä vai huutaa? Tai jos vain irrottaisi tiskiharjasta, valahtaisi lattialle. Muuttuisi juoksevaksi vedeksi ja virtaisi pois. Haistattaisi paskat tälle friikkisirkukselle ja solisisi jonnekin, jossa saisi olla yksin. Jossa voisi syödä kasvissosekeittoa eikä grillimarinadia olisi missään, jossa saisi siivota vain omat paskaraitansa wc-pöntöstä ja poistaa suklaatahroja oman tunikansa rintamuksesta.

Olisi vain kylmää ja hiljaa ja virtaisi.

Nainen kuivasi kätensä, työnsi hämmästyneeltä näyttävän miehen sivuun oven raosta ja käveli autolle. Avaimet olivat virtalukossa. Hän hyppäsi kuskin paikalle ja käynnisti auton. Sitten hän painoi kaasua ja ajoi pihasta pois niin nopeasti, että Nissan Leafin renkaat sutivat pihaan syvät urat. 

Jos olisin virtaava vesi. Mihin vesi menisi? Ei ylämäkeen ainakaan. Nainen kääntyi kapealta soratieltä päällystetylle tielle, toiseen suuntaan kuin normaalisti. Jos tie olisi joen uoma, tänne hän pyörteillen valuisi. Pitkän mäen alla tie jakautui kahdeksi, päällystetty kääntyi loivasti vasemmalle, eteenpäin jatkui nurmikoitunut hiekkatie. Vesi ei kääntyisi.

Nainen rysäytti kuuttakymppiä hiekkatielle. Auton pohjasta kuului kamala ääni. Kuoppainen tie tärisi renkaiden alla. Ja sitten kuului toinenkin ääni, karmiva rääkäisy ja jotakin rysähti tuulilasiin.

Nainen pysäytti ja nousi autosta. Ukkofasaani makasi penkalla, sen rinta kohoili vielä, mutta niskat olivat oudossa asennossa. Muutaman sekunnin kuluttua se oikaisi koipensa ja kuoli. Nainen katsoi, kuinka verestä muodostui pieni lammikko nokan viereen. Tummaa ja paksua kuin grillimarinadi.

Juokseva vesi pysähtyi lammikkoon.Tällä kertaa tähän.

Nainen nosti lämpimän ja kevyen linnun syliinsä ja asetti sen pelkääjän paikalle. Nissanin ohjauspaneeliin tuli välittömästi viesti, että joku istui etupenkillä ilman turvavyötä. Nainen käänsi auton ympäri ja lähti ajamaan takaisin mökille.

Perhe seisoi mökin parkkipaikalla, kuin aallomurtaja. Aallonmurtajan tarkoituksena oli pysäyttää vesi. Hän oli pysähtynyt jo aikaisemmin. Vesi ja veri. Yhden kirjaimen ero.

Nainen nousi autosta fasaani kädessään. Kukaan ei puhunut mitään. Ei ollut mitään selittämistä.

"Äiti kävi vain tappamassa fasaanin, ei hätää."

Nainen otti linnun kainaloonsa, haki koivun runkoa vasten lepäävän lapion ja marssi puutarhaan. Hän alkoi kaivaa kuoppaa. Vesi koversi syviä hiidenkirnuja, tämä jäisi vaatimattomammaksi. Nainen asetteli fasaanin kuoppaan ja peitteli sen varovasti mullalla.

- Anteeksi. Se oli vahinko.

Useimmat asiat olivat.

Kesäkuun muut novellit:


Hopeatoffeemurha
Teistä ei välitä kukaan
Napatequilaa

Hopeatoffeemurha


Marco suihkutti lakkaa Suvin hiuksiin niin että sakea sumu levisi jo ennestään tunkkaiseen takahuoneeseen.

- Suvi on valmis, seuraava lehmä penkille, pliide!

Kaikki nauroivat kovaan ääneen, vaikka Marco oli aina ollut naisvihamielisine kommentteineen aivan tosissaan. Erityisen paljon hän vihasi malleja. Mutta jos rakastaa lakan suihkuttamista muotinäytöksissä, ei oikein ole vaihtoehtoja.

Ristinsä kullakin. Hajotkoon siihen.

Suvi nousi ylös, mutta jäi kääntelemään päätään ja suipistelemaan suutaan peilin eteen. 

Minä olin se seuraava lehmä, joten tungin väkisin hänen selkänsä takaa tuoliin. Marko alkoi välittömästi raastaa rullia irti ja harjata tukkaani aivoverenkierron seisauttavalle nutturalle. Vatsani murisi äänekkäästi. Jeesus että oli nälkä. Olin syönyt viideltä yhden kananmunan ja sen jälkeen pari kuppia vihreää teetä. Kuudelta olin jo istunut rullat päässä lämpiössä.

Suvi kuuli murinan ja tirskahti. Hän sanoi kovaan ääneen, että Ellan vatsa murisee siihen malliin, että hän tilaa kohta kinkkupizzan tuplajuustolla suoraan lavalle.

Ai jumalauta, että vihasin sitä horoa. Se itse ilmeisesti yhteytti, koska ei koskaan syönyt mitään. PepsiMaxia se veti lounaaksi 1,5 litraa.

Yritin nauraa mukana, mutta Marco kiskoi tukasta, ja kurkustani pääsi röyhtäisyä muistuttava korahdus. Se tuntui naurattavan porukkaa vielä enemmän.

Minulla taas oli aina nälkä. Näytöspäivät olivat pahimpia. Piti välttää vatsan turpoamista ja hymyillä vaikka suolisto huusi makkaraperunoita. Mallin kurinalainen elämä ei sopinut pirtaani ollenkaan, tulin sitäpaitsi nälkäisenä aina kärttyiseksi. Helppoa rahaa oli tarjolla, jos oli 180 senttinen ja piti hanurinsa leivinuunia pienempänä. Yhdellä näytöksellä maksoi kahden kuukauden vuokrat.

Suvi jatkoi peilin edessä keikistelyä ja avasi kuolleen ihmisen värisen silkkiaamutakkinsa paljastaen timmin kroppansa, jota hiottiin kuntoon päivittäin vihersmoothieilla ja kuntopyörällä. Ei ikinä kinkkupizzalla.

- Mun reidet on ku tukit! Suvi puristeli olemattomia reisiään teeskennellyn kauhuissaan.

Tunsin, kuinka sappea nousi vähän suuhun. 

Juu, aivan varmasti. Suvin reidet olivat noin puolet omistani. Veikkaan, että sitä hän juuri halusikin alleviivata. Horo. Ennemmin Suvin kannattaisi olla huolissaan noista käytettyä kondomia muistuttavista tisseistään. Jätin sen sanomatta. 

Nälkäni yltyi koko ajan pahemmaksi. Yleensä se meni ohi puoleen päivään mennessä, mutta tämä pms:ssä paastoaminen ei sujunut, ei sitten ollenkaan. Pukijani, ihana noin 150 senttiä pitkä ja yhtä leveä täti, kaivoi kassistaan hopeatoffeepussin ja tarjosi siitä, kun huomasi että olen vähän vaisu ja vapiseva. En voinut vastustaa. Raastoin kuoret irti ja työnsin kaksi toffeeta suuhuni tajuamatta, että minun pitäisi olla 15 sekunnin päästä lavalla uudessa Ritva Fallan syysmalliston asukokonaisuudessa.

Fhaa-ta-na. Toffee oli kovaa ja jouduin pureskelemaan sitä niin että poskiin sattui. Musta noro valui toisesta suupielestä. Pyyhkäisin. Valkoiseen mokkahanskaan jäi salmiakkikuolaa ja paksu kerros meikkivoidetta. Vittu, että tämä oli ollut paska idea. Ja vielä kaksi palaa. Tukehtuisin varmasti, jos yrittäisin nielaista.

- Ella, Anne, Suvi ja Gitte, lavalle valmiiksi nyt!, Outi huusi ja huitoi meille käskevästi.

Painoin katseeni alas ja juoksin punaisissa korkonilkkureissa lavan taakse. Suvi keinui rauhallisesti perässäni ja veti hanskoja käteensä. Yritin olla jauhamatta ja pitää pokan.

Verhon takana pimeässä kumarruin muka kiristämään sukkiksia, mutta sylkäisin toffeen matolle. Sääli hyvää toffeeta.

Edellinen ryhmä tuli pois, niillä oli kivat suomalaiset poronnahkavaatteet, minä sain aina antaa elämän jollekin fucking mummomallistolle. Musiikki loppui, kohta tulisi meidän biisi. Väänsin naamani hymyyn, mutta en voinut paljastaa hampaita, koska ne olisivat mustat kuin ruttotautisella. Taas tulisi yleisöpalautetta, että se yksi lortto oli nyrpeän näköinen.

Syö kuule itse pelkkää munaa ja tule tänne patsastelemaan, katsotaan hymyilyttääkö!

It's the final countdownin ensimmäiset synasoundit kuuluivat kaiuttimista. Menimme koreografiassa Annen kanssa ensin. Anne oli mukava. Hiljainen ja nöyrä, ja lähti aina näytöspäivän iltana pizzalle. Kävelimme catwalkin päähän samassa tahdissa, pyörähdimme kerran ympäri, ja jäimme paikoillemme odottamaan seuraavia.

Yhtäkkiä takaa kuului kolahdus ja kirkaisu. Seisoin paikallani. Joey Tempest pauhasi edelleen. Käänsin varovasti päätäni ja näin, että Suvi oli kompastunut ja lentänyt päistikkaa katsomoon. Ihmiset yrittivät auttaa häntä ylös.

Nyt hymyilytti. Vilkaisin Annea, joka seisoi jähmettyneenä paikallaan silmät kauhusta levällään ja odotti, että muodostelma olisi taas välikohtauksen jälkeen kasassa.

Mutta Suvi ei noussut. Ensiapu juoksi paikalle, pisti niskan ympäri tuen ja nosti paareille. Näytöstä jatkettiin ilman Suvia. Niitä ei ikinä keskeytetty mallien kompuroinnin takia.

Näytöksen jälkeen kuulin, että Suvi oli kuollut. Se oli tehnyt portailta puolivoltin ja landannut ekaan riviin niska edellä. Se oli siinä. Takahuoneessa vallitsi hysteerinen tunnelma. Mallit kyynelehtivät, näytösmanageri kyynelehti. 

Anne istui vaaterekin alla silmät turvoksissa. Hän kumartui puoleeni ja kuiskasi minulle, että kuulinko jo, miksi Suvi oli kaatunut? Marco oli sanonut, että sen korkokengän pohjassa oli ollut jotain mustaa tahmaa, ihan kuin jotain toffeeta.

Jumalauta.

- Ei olis Suvista uskonut, sanoin ja otin PepsiMaxista pitkän huikan.

Kesäkuun muut novellit


Juoksevaa vettä
Teistä ei välitä kukaan
Napatequilaa

Tellu 1/7: Napatequilaa


En juo koskaan alkoholia, paitsi kerran vuodessa juon: Kirjastopäivillä.
Se on ainoa vuotuinen työmatka mikä meillä on, oikeastaan ainoa matka, minne kerran vuodessa kotikylältä lähden. Tänä vuonna meidän sivukirjastosta päästiin kerrankin molemmat lähtemään, Tellu ja minä.

Odotin kovasti, ajattelin, että hauskaa tulee taas, siellä tapaa koko kirjastoalan tutut ja on laadukasta ohjelmaa. Hyvät seminaarit ja tietysti sitten vähän illanviettoa. Jos sanon suoraan niin ilmaista viinaa. Ei se kaikille sovi, itse otan aina varovasti, kun en muuten juo. Markulle en ole koskaan kertonut, että siellä juon lasin punaviiniä, tai kaksi.

Tänä vuonna oltiin kauniin kesäisessä Savonlinnassa. Hieno ohjelma oli rakennettu taas, illalla esiintyi Jorma Uotinen ja kunnan oma runoilija lausui sen jälkeen kauniisti murrerunojaan, erikoisia olivat, mutta taiteellisia. Kesäillassa kun ei tule pimeää niin lähdettiin siitä vielä sitten taideohjelman jälkeen paikalliseen tanssiravintolaan.

Tellu oli vähän irti, se oli juuri eronnut ja joi yhteisessä hotellihuoneessamme baarikaapista enemmän kuin olisi ollut tarpeen. Se oli leikannut tukkansa lyhyeksi ja värjännyt sen ihan mustaksi, mutta päällä oli anilliininpunainen raita. Mielestäni se ei ollut meidän ikäisille naisille ihan pukeva malli, mutta ymmärsin muutoksen tarpeen. Tellulla oli ollut maantienvärinen polkka koko ikänsä. Jalkaan se veti kireät mustat nahkahousut ja päälle mustan sifonkipaidan, josta näkyivät mustat liivit läpi. Se oli aloittanut karaten ja hoikistunut kovasti, mutta silti pidin tällaista itsensä esittelyä vähän nuorempien naisten harrastuksena. Mitään en sanonut tietenkään. Avaramielinen täytyy olla.

Tanssiravintolassa ehdotin sille vettä, mutta ei se ottanut, vaan etsi illan isännän ja tilasi siltä meille molemmille jallukahvit. Minun piti kuulemma rentoutua ja ottaa juomaa kun kerrankin tarjotaan. En oikein muutakaan keksinyt kun en uskaltanut jättää Tellua sinne. Join siis oluen ja juttelin tuttujen kanssa, aika riensi oikein mukavasti.

Sitten alkoi sieltä tanssilattian suunnalta kuulua jotain huutelua ja hurraata. Heti tuli mieleen, ettei vaan Tellu.

Otin kolmannen oluen, menin katsomaan tilannetta pahoin aavistuksin ja Telluhan se siellä. Voi hyvä tavaton. Se oli riisunut tanssilattialla paidan päältä ja taivuttanut itsensä vaakatasoon, joku mies piti sitä kiinni hartioista ja toinen mies joi Tellun navasta tequilaa. Lorotti sitä aina lisää suoraan pullosta, nuolaisi suolat kämmenselältä ja hörppäsi tequilan, sitten siihen tuli seuraava hörppäämään ja musiikki pauhasi, yleisö hurrasi.

Täytyy myöntää, että viiskymppiseksi Tellulla oli hyvännäköinen vatsa, se oli hoikassa kunnossa avioeron jälkeen. Mutta olla nyt siinä tanssilattialla silti liivisillään nuorten miesten hörpittävänä, ei se nyt oikein kirjastonhoitajalle sovi. Ja kunnanjohtaja oli siellä ylimpänä hurraamassa, kohta eläkkeelle jäävä ukkomies, aivan liiaksi maistissa sekin.

Yritin mennä tungoksen läpi hakemaan Tellua pois, mutta ennen kuin ehdin niin johan siinä oli joku kännykkänsä kanssa räpsimässä, voi hyvä tavaton. Silloin raivasin tieni väkisin miesten ohi, nappasin Tellua tiukasti kädestä ja sanoin että nyt mennään. Tellu horjahti ja harasi vastaan, tequilat valuivat paljaalta vatsalta nahkahousuille. Ympäripäissään se oli, miehet alkoivat buuata kun raahasin Tellua perässäni väkisin, mutta en välittänyt.

Eteisessä kiskoin paidan sen päälle takaisin ja pyysin ovimiestä tilaamaan taksin. Siinä naapurikylän kirjastonhoitajat katsoivat kohteliaasti muualle, kirjastopäiviltä ei ollut tapana muistella menneitä eikä tulevia. Tellu yritti vielä vängätä itseään takaisin tanssilattialle, muistutin mitä kotona oli tänäkin vuonna sovittu: että pidetään toisistamme huolta ja lähdetään mukisematta hotelliin, jos toinen käskee.

Sain Tellun hotelliin, yöllä se oksensi kovasti ja tequilan haju levisi koko huoneeseen. Aamulla lähdettiin hissukseen kotia kohti, emme paljon puhuneet.

Mutta joku oli ehtinyt laittaa ne Tellun napakuvat nettiin, voi hyvä tavaton. Siellä oli sitten Facebookissa ja ties missä #kirjastopäivät ensimmäisenä Tellu puolialasti napatequilansa kanssa. Joku kelvoton ehti tehdä siitä sellaisen videonkin, jonka taustalla soitettiin sitä hittikappaletta, jossa lauletaan että saat kaataa mun napaan tequilaa. Se oli siivottoman näköinen video, minulla meni koko päivä kun yritin selvittää, mistä ne kaikki poistetaan ja silti jostain löytyi aina uusi linkki ja jako.

90 000 oli iltaan mennessä tykännyt videosta. Ehdotin Tellulle, että jäisi seuraavana päivänä töistä kotiin.

Markku ei sanonut kotona mitään, mökötyksestä arvasin, että joku oli ehtinyt sille videon näyttämään kumminkin.

Seuraavana aamuna lähdin kirjastoa avaamaan, mietin ennakkoon, että mitä vastaan kun ihmiset kysyvät. Siellä ovella oli valmiina jono. Oikein pitkä jono, miehiä kaikki. Toivotin niille hyvää huomenta ja avasin oven. En ole sellaista jonoa kirjastoon nähnyt koskaan.

Sinne ne valuivat hyllyjen väliin selailemaan dekkareita ja bestsellereitä, yksi tuli tiskille lopulta Remes kainalossa.

- Mites, onko Tellu töissä tänään, se kysyi. Vilkaisin miestä ja sanoin: - Ei ole, mutta tulee huomenna. Mies nyökkäsi, lainasi Remeksen ja poistui.

Saimme sinä vuonna määrärahoja nostettua, kävijämäärät kasvoivat 70 prosenttia eikä ole koskaan ennen ollut kävijöissä niin paljon miehiä.

Sieltä kirjastosta se Tellun uusi kesäheilakin sitten löytyi, jostain Remeksen ja Tervon välistä.


Tykkäsitkö? Lukaisehan myös Tellun tarinan jatko


Kesäkuun muut novellit


Hopeatoffeemurha
Juoksevaa vettä
Teistä ei välitä kukaan
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...