Tietoa mainostajalle ›

Featured

8/recent

Pikkiksen talviseikkailu

8.12.17

Pikkis astui ulos ja katseli ympärilleen. Oli häikäisevän valkoista. Yöllä satanut paksu lumikerros oli tehnyt metsästä pehmeän möykkymaan. Vaikka aurinko jäi sydäntalvella roikkumaan haaleana plänttinä puiden latvojen tasalle vain muutaman tunnin ajaksi, kimmeltävä maisema sai Pikkiksen siristämään silmänsä viiruiksi.

Pikkiksen nenäkarvat huurtuivat ja kylmä pisteli varpaita. Hän irvisti inhosta. Lumi oli ällöä. Mörökölleillä oli pörheä turkki ja hyvin paksunahkaiset jalkapohjat, jotka kestivät kaikenlaista maastoa ja myös lunta, mutta Pikkiksen korvat, varpaanvälit ja napa olivat hyvin kylmänherkät. Myös Pikkiksen näpit muuttuivat ulkona sinisiksi kalikoiksi, joita sai takan edessä lämmitellä pitkään ennen kuin ne virkosivat.

Pikkis huokaisi. Ei auttanut, mentävä oli. Tänään oli nimittäin talvimörönpäivä, jota vietettiin, kun vuoden valoisa aika oli lyhimmillään. Silloin mörökölleillä oli tapana viedä lahjoja metsän eläimille, halailla toisiaan erityisen paljon ja valvoa perheen kanssa koko yö mussuttaen kölliherkkuja, kuten minttuteetä ja hunajakeksejä. Tämä kaikki lämmitti mieltä, ja lämpöä vuoden lyhimpänä päivänä todella tarvittiin.

Pihalla odottivat linnuille tehdyt lyhteet ja peurojen heinäpaalit. Oraville oli varattu pienissä säkeissä tammenterhoja ja pähkinöitä, ja jäniksille porkkanoita. Ne piti vain kaikki viedä paikoilleen. Pikkis mietti, että vain sammakot eivät tarvinneet mitään. Ne nukkuivat sikeästi jääpeitteen alla eivätkä todellakaan arvostaneet, jos niitä meni häiritsemään.

Pikkis ähelsi äidin tekemät lumikengät jalkoihinsa ja lähti koikkelehtimaan kohti lähikuusikkoa koipiaan nostellen, isot lyhteet käsissään. Hän tamppasi lumeen polkua ja neppaili papanoita sivummalle, jotta kattaus olisi täydellinen. Hän asetteli lyhteitä kuusen peffaan ja porkkanoita kantojen päälle. Paalit Pikkis jätti peltoaukean reunaan.

Touhussa tuli kuuma, niin kuuma, että kirkas lumi alkoi ihan vilistä silmissä. Pikkis katsoi parhaaksi hengähtää hieman, mutta vilinä vain jatkui. Pikkis hieroi ja räpytteli silmiään pari kertaa, mutta lumi alkoi tanssia hänen edessään yhä villimmin, nousten hänen ympärillään välillä pieneksi, hileiseksi pyörteeksi.

Pikkis tuijotti näkyä niin lumoutuneena, että unohti hengittää. Näköharhat eivät johtuneetkaan huhkimisesta vaan lumen pinta todella liikkui. Ensin hanki aaltoili kuin lampi, sitten joku piirsi ympyrän hänen ympärilleen ja lopuksi hankeen alkoi muodostua... merkkejä.

M O I

Pikkis ei meinannut uskoa silmiään. Kyllä, lumessa luki MOI. Hän oli opetellut talven aikana lukemaan ja kinoksessa oli ilmiselvä tervehdys.

Pikkis ryki kurkkuaan ja vilkuili epäluuloisena ympärilleen. Pilailiko joku hänen kustannuksellaan? Ei vaikuttanut siltä. Hän oli viime kesänä oppinut, että uusiin henkilöihin tutustuminen vaati valtavasti rohkeutta, mutta se kannatti, kunhan ei turhaan höperöinyt. Nyt Pikkis ei tiennyt yhtään, kuka häntä moikkaili, mutta oli syytä olla kohtelias ja tervehtiä takaisin.

- Moi, hän vinkaisi ohuesti.

Hankeen ilmestyi salamannopeasti uusi viesti.

VIHDOINKIN HUOMASIT MINUT
KUKA SINÄ OLET?

- Mi-mi-minä olen Pikkis, mö-mö-mörökölli, Pikkis kuiskasi uudestaan ja toivoi ettei kukaan nähnyt kun hän jutteli metsässä ääneen. - Mutta, kuka sinä sitten olet?

MINÄ OLEN NIETOS
LEIKKISITKÖ KANSSANI

Pikkis oli tottunut siihen, että metsässä joskus tapahtui kaikkea outoa ja yllättävää, mutta tämä oli niin perinpohjaisen kummallista, että hänen piti hypähtää kaksi kertaa ilmaan ja nykäistä itseään kertaalleen vasemman puolen viiksestä varmistuakseen että oli varmasti hereillä.

Ennen kuin Pikkis ehti kysyä, mitä leikkiä Nietos tarkoitti, hänen eteensä ilmestyi ohje ja lumeen alkoi muodostua valmiiksi tampattu polku.

TULE MUKAAN!, luki hangessa.

Pikkis lähti hämmennyksen vallassa kulkemaan polkua pitkin. Nietos pyörteili hänen vieressään pienenä hiletornadona. Välillä se kutitti häntä kyljestä ja välillä nappasi kädestä kiinni. Nietos halusi selvästi olla hänen ystävänsä.

He saapuivat purolle, joka oli sekin jäänyt lumen alle. Yhtäkkiä lumi Pikkiksen ympärillä alkoi pöllytä ja puron tumma ja muhkurainen jääpinta tuli näkyviin. Samalla hankeen piirtyi teksti:

LASKETAAN MÄKEÄ

Ja ennenkuin Pikkis ehti sanoa mitään, Nietos tuiskusi jäälle ja lähti viilettämään pöllyävänä pilvenä alas jäämäkeä.





Pikkis huudahti ihastuneena. Tämähän näytti hauskalta! Hän istahti jäälle, nojasi hieman taaksepäin, koukisti polviaan ja lähti vauhdikkaaseen liukuun. Vesi sirisi Pikkiksen silmistä, kun vauhti kiihtyi alamäkeen. Pikkis näki sivusilmällä kallioiden, tuumailukiven ja pihapoppelin vilahtavan ohi, ja hetken kuluttua Pikkis tömpsähti Kuulammen rantaan. Hänen silmissään vilisi taas, mutta tällä kertaa se vain nauratti.

Nietos pyöri jo villisti jäällä. Pikkis nousi ylös ja pudisteli lunta pois takapuolestaan. Pikkis mietti, että peffakarvat olisivat takuulla kärähtäneet ellei mäen pinta olisi ollut niin liukas.

Kysymys ilmestyi lumeen:

EIKÖ OLLUTKIN MAHTAVAA?

- Voi köllinpujut, kysyt vielä! Oli todellakin ihan huippu liuku, Pikkis kehaisi.

IHANAA ETTÄ TULIT ULOS, Nietos jatkoi.
PERHEELLÄNI ON NIIN KIIRE, ETTÄ OLEN VÄHÄN YKSINÄINEN.

- Juu, tuota, minä käyn talvella aika harvoin ulkona, sillä en tykkää... Pikkis tukki suunsa äkisti. Ei hän nyt voisi sanoa, että inhosi lunta. Etenkään tälle uudelle tuttavalle, joka näytti kerrassaan olevan lunta.

- Tarkoitan, että en käy kovin usein ulkona, sillä minä palelen helposti, Pikkis korjasi.

HARMI, vastasi Nietos, MEISTÄ VOISI TULLA TALVIYSTÄVÄT.

Niin kyllä voisikin, Pikkis mietti. Kun lumet sulaisivat keväällä, Nietos ei enää voisi ilmestyä. Ja talviystävää hänellä ei vielä ollutkaan.

TULE, NÄYTÄN SINULLE TALVEA NIIN EHKÄ ALAT PITÄÄ SIITÄ.

Polku alkoi ilmestyä taas Pikkiksen eteen. Se johti lammen keskellä olevalle Silmäkivelle. Kiven reunassa roikkui rivistö hienoja, kiiltäviä jääpuikkoja. Pikkis ihasteli niitä, napsautti yhden poikki ja alkoi rouskuttaa. Kiveltä polku eteni rantaan, jossa puiden pinnalla oli kaunista, kiehkuraista hiusjäätä. Ihan kuin puulla olisi ollut peruukki!

Nietos johdatti Pikkiksen metsään. Ilta alkoi hämärtyä ja kuu tuli esiin, metsä kimalteli ja tuikki kuin avaruus ja taivaalla leiskuivat upeat revontulet. Pikkis huokaisi ihastuksesta. Lumessa näkyi hassuja jälkiä ja Nietos kertoi, että riekko oli siihen kaivanut itselleen turvallisen ja lämpimän lumikiepin. Hiirten, oravien ja jänisten jälkiä ja koloja näkyi siellä täällä. Kettu ei näkisi niitä lumen alta.

Lumi toi näköjään mukanaan myös valoa, lämpöä, turvaa ja suurta kauneutta, Pikkis mietti. Hän katsoi pientä lumitornadoa vieressään. Pian olisi talvimörönjuhlan aika.

- Minun täytyy nyt mennä, mutta oli kyllä hauskaa tutustua sinuun. Kiitos, että näytit minulle talvi-ihmeitä. Näemmekö me vielä?, kysyi Pikkis.

KUKA TIETÄÄ, vastasi Nietos, MUTTA TULE USEAMMIN ULOS. SISÄLTÄ EN VOI TULLA SINUA HAKEMAAN.

HEI VAAN!

Ja niin Nietos katosi pyörteillen metsän pimeyteen. Pikkis vilkutti hiletornadon perään. Ehkäpä hän voisi käydäkin useammin ulkona. Joidenkin ystävien kanssa piti leikkiä heidän tavallaan.

Pikkis käveli kohtia kotia. Pienistä ikkunoista loimotti valoa ja savu nousi piipusta kutsuvana kiehkurana.

- Olitpa sinä pitkään ulkona, Iskä sanoi kun Pikkis vihdoin könysi sisään ja jatkoi, - Tässä on huopa, tule takan ääreen lämmittelemään jalkojasi.
- Itse asiassa jalkani eivät ole kovin kylmät, Pikkis vastasi, - minun ei tarvinnut tarpoa umpihangessa.
- Niinkö? Oliko siellä polkuja valmiina?
- Kyllä vain, Pikkis vastasi salamyhkäisesti, - Ja tiesitkös, että lumi voi myös lämmittää?
- Jos mieli on lämmin, varpaatkin ovat, hymyili Iskä.

Ja niin Pikkis istui takan eteen Minin, Murun, Iskän ja Äidin kylkimyyryyn. Ehkä Nietos teki samoin oman perheensä kanssa, kun he olivat saaneet huurteiset askareensa valmiiksi. Silloin voi tuntea olonsa lämpimäksi, vaikka olisi lumesta tehty.

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tämä tarina on jatko-osa Katjan kirjoittamaan juuri ilmestyneeseen lastenkirjaan, jonka kantava teema on rohkeus. Nuoren, eskari-ikäisen mörököllin seikkailuista kertovan Pikkis, rohkea pikku mörökölli -kirjan voi ostaa täältä ja kirjaan voi tarkemmin tutustua täällä. Paketti ehtii hyvin postilaatikkoon ennen talvimörönpäivää.


Se, joka ottaa sinut

1.12.17

Tuuli heitti takin kauluksen äkäisesti poskea vasten kuin litsarin. Nostin hartiat ylemmäs ja laskin katseen maahan väistääkseeni tuulenpuuskien mukana lentävää räntää. Roskikseen oli tungettu Mäkkärin ruskea paperipussi ja pinkki sateenvarjo, mustaan asvalttiin oli takertunut risuja ja keltaisia lehtiä.

Saatanan myrsky.

Korvissa soi samaan tahtiin alkavan päänsäryn kanssa. Ei olisi pitänyt lähteä koko saunailtaan. Seuraava päivä menisi pilalle ja taksijonosta saisi kuolemantaudin. Siellä oli ainakin 20 ihmistä, joten kaivoin sateenvarjon roskiksesta, se aukesi sentään vaikka muutama jänne olikin katki.

Lähdin kävelemään kotia kohti, muutaman kilometrin matka, onneksi. Ohut kuoritakki tuntui vain kylmentävän ihoa entisestään ja typerissä pillifarkuissa jäätyivät munatkin. Naurettava ostos, suorissa chinoissa oli paljon parempi, viis siitä vaikka työkaverit nimittelivät henkiseksi eläkeläiseksi.

Hiekoitussora juuttui kengänpohjiin, merenranta tuoksui mädältä. Havahduin ajatuksistani kun auto hidasti ja jäi matelemaan viereeni. Ikkuna rullattiin auki.

- Tule kyytiin sieltä, tule tule! On kylmä!

Kuulin kähisevää naurua, tähyilin sisälle 90-luvun Mazdaan, mutta en nähnyt muuta kuin leveän, valkoisen hammasrivistön. Etuovi aukesi. Järki sanoi, ettei pimeän taksin kyytiin kannattanut nousta, mutta nousin piruuttani. En laittanut edes turvavyötä. Vieköön rahat, jos oli viedäkseen. Vitutti jo muutenkin ihan kympillä.

Autossa tuoksui kulunut nahka, vieno hiki ja vahva tupakka, radiossa soi iloinen italodisco. Peruutuspeilissä roikkui viininpunainen rukousnauha.

- Oleksinä menossa länteen, kuski kysyi rahisevalla äänellä.
- Olen kyllä.
- Hyvä, hyvä, sama matka! Minä Özim, mies lausui ja ojensi kätensä.
Tartuin käteen, ja samalla Mazda kaarsi vastaantulevien kaistalle.
- Hei varo!
- Yleinen suomilainen nimi, Özim hytkyi naurusta.

Tämä oli todella pimeä taksi. Hampaat löivät vieläkin loukkua, mutta mies vaikutti siltä, että kaipasi juttuseuraa.

- Älä pelkää, osaan ajaa. Kasvatin sitruunoita Bursassa, mutta sitten veli joutui vaikeuksiin. Hallitus, sinä tiedät. Paha, paha. Asiat menivät huonosti, me lähdimme perheen kanssa ensin Saksaan, sitten Ruotsiin ja sitten Suomeen! Nyt autan muita.
- Poimimalla ihmisiä kyytiin?
Kähisevää naurua.
- Hyvä, hyvä! Autan ihmisia täältä, Özim koputti otsaansa.
- Oletko joku pappi vai?
- Hyvä, hyvä, aika lähellä! Onko sinulle perhettä?

Kultaketju heilui ranteessa, kun Özim käänsi reippaasti Mazdan rattia kämmenellään. Tästä ei todellakaan olisi saanut kääntyä vasemmalle, mutta en jaksanut kinata.

- Ei, tokaisin lyhyesti.
- Oijoi! Ei ole löytynyt vaimoa?
- Oikein arvattu.
- Hyvä, hyvä! Sinun pitää vaihtaa taktiikka. Ota se, joka ottaa sinut, Özim kääntyi katsomaan leveästi hymyillen. Nyt huomasin, että hänellä oli paksu musta parta ja aurinkolasit, kasvoja ei juuri näkynyt pimeässä.

En hymyillyt takaisin, laskuhumalassa ei hymyilyttänyt. Eikä aihe muutenkaan. Olin ollut sinkkuna jo kymmenisen vuotta. Ja olisin varmasti seuraavatkin kymmenen, jos en kuolisi tällä kotimatkalla.

Özim ei lannistunut.

- Kaksi asiaa. Muista. Mitä haluat? Haluatko itsellesi jotain vai haluatko jakaa jotain. Lainaksi vai omaksi. Mieti sitä. Lainaksi vai omaksi. Se on joskus vaikea tietää.
- Kyllä minä haluan jonkun ihan omaksi, ei se siitä ole kiinni, tuhahdin.
- Hyvä, hyvä! Kuka on se oikea?
- No mistäs sen tietää?

Özim naksutti kieltään.

- Ei, ei! Sitä ei tiedä, sen tuntee. Kuski naputti nyt rintaansa. - Kun olin nuori poika, tuli tilalle töihin tyttö. Sevda. Ei hyvä, leveä suu, liian puhelias, mutta sitten tuli maanjäristys, kaikki boom, mitään ei jäänyt pystyyn. Paitsi Sevda. Hän nousi aamulla ja alkoi hommiin. Ja silloin minä tunsin, että tässä se vaimo nyt on.
- Vai niin. Mutta ei minusta ole kukaan kiinnostunut.
- Kyllä, kyllä, muista, katso ympärille.
- Olen kyllä katsellut, ei löydy. Ja itse asiassa asun tuolla, voit jättää mut tähän.

Özim tömäytti Mazdan eturenkaat pehmeästi kanttareeseen ja osoitti aurinkolipassa roikkuvaa kuvaa. Arvatenkin Sevda.

- Jos ei itse näe, pitää huomata, kuka valitsee sinut.
- Niin kai sitten. Kiitos kyydistä.
- Ole hyvä!

Özim tarttui olkapäähäni ja nauroi kähisevää nauruaan.

- Siinä maanjäristyksessä takaraivooni osui kattoparru. Boom. Olen ollut sokea siitä lähtien, mutta näen paremmin kuin koskaan! Usko. Tyttö löytyy kyllä. Ja lapsikin. Ota se, joka ottaa sinut! Pitää vain nähdä!

Sitten hän kaasutti pois pientareen ruusupensaita pyyhkien.

Jäin tuijottamaan Mazdan perävaloja. Ihme sekopää.

Mikä lapsi? Ei minulla ollut edes kissaa. Ei yhtään mitään paitsi pieni elektroniikkaliike typerässä kauppakeskuksessa ja silläkin meni päin helvettiä. Syysmyrsky oli tuutannut taivaalta alas parissa tunnissa 40 milliä vettä. Sadevesiputki oli haljennut kauppakeskuksen katolla ja vesi oli tullut alas pitkin naapurin ruokamarketin ja minun liikkeeni seiniä. Siinä oli ollut kiire kärrätä puhelimia, leivänpaahtimia ja taulutelevisioita varastoon suojaan.

Liike piti sulkea viikonlopuksi kuivausta varten, siitä tulisi firmalle kunnolla rotsiin. Vitutti niin, että päätin lähteä vetämään pään täyteen. Ja lopuksi päädyin sokean kuskin kyytiin. Hyvä että olen elossa.

Saakeli. Pitää vain nähdä? Nähdä mitä?

Rappukäytävässä haisi kusi. Painoin hissin nappulaa. Vihdoinkin yksin, laitoin silmät kiinni, niitä kivisti.

Ja sitten näin sen. Torstai-iltapäivän. Sateen jälkeisen kaaoksen. Kaikki muut olivat lähteneet kotiin ja luulin jääneeni yksin. Mutta en ollutkaan. Niina oli jäänyt avuksi, mopannut lattiaa ja muovittanut pesukoneita, vaikka sen vuoro oli loppunut jo kauan sitten. Se oli näyttänyt surulliselta. Luulin että oman työpaikkansa puolesta.

Niina. Mutta tuskin se oli minusta kiinnostunut, se oli ainakin 10 vuotta nuorempi. Ja äiti. Niinalla oli pieni lapsi, joten se ei yökerhoissa päivystänyt. Muksu oli käynyt duunissakin kerran, piirrellyt takahuoneessa, annoin sille omaksi pienen pöytätuulettimen.

Menin keittiöön ja korkkasin auki pullon vissyä. Avasin pädiltä Facebookin. Siellä oli Niinalta tullut ystäväpyyntö, se oli laittanut sen jo pari kuukautta sitten. Hyväksyin sen.

Otin buranan ja kirjoitin puhelimen muistiinpanoihin itselleni viestin.

Hidasta. Hyppää kyytiin. Ota se, joka ottaa sinut. Özimin nauru kähisi korvissa.


Tuija Pludén: Marraskuiset kauneusvinkit

24.11.17


Miksi on oltava ihmisellä samassa naamassa ryppyjä ja näppyjä? Tämän asian ymmärtäminen on vaikeampaa kuin se, mistä alkuräjähdys tulla tupsahti.

Nuorena finnit pilasivat elämäni. Ujostelin poikia, koska aina jossain oli näppylä, joka esti edes katsomasta poikiin päin. Kuljin teinivuodet mustissa poolopaidoissa ja sitä luultiin goottilaiseksi kapinaksi, mutta oikeasti peittelin kaulassa olevia finnejä fritsujen sijaan. Uskaltauduin seurustelemaan vasta kun löysin pojan, jolla oli vielä huonompi iho kuin minulla. Onneksi se loppui ennen kuin saimme lapsia.

Äitini väitti, että näppylät loppuvat lasten saantiin, hormonit tasaavat homman. Tämä on vale. Raskausaikana ihoni innostui kukkimaan kuten ei koskaan ennen ja äitini voivotteli, että ei hänellä kyllä näin.

Koko nuoruuteni olin myös saanut kuulla ihotautilääkäreiltä, että siinä kolmenkympin tienoilla iho paranee ja rauhoittuu. Tämäkin on vale. Sanoivat myös, ettei keski-iässä tule ryppyjä kun on rasvainen iho, joka mukavasti nassua silottaa.

Siihen asti, kunnes rypyt sitten tulevat siis. Ehkä niitä on kolme vähemmän kuin naapurin Elisabetilla, jolla on ollut posliini-iho koko ikänsä, mutta ei se näillä kiloilla enää paljon lohduta. Mieluummin olisin ottanut teininä Elisabetin flaksin ja ihon.

Sitä paitsi aurinko on ainoa, mikä ihoa kuivattaa ja niinpä olin vuosikymmeniä kahvipapuna kaikki kesät. Runsas auringonotto taas vanhentaa. Sen tiedän nyt. Tulos on siis plusmiinusnolla.

Kun täytin 40, lääkäri lakkasi puhumasta hormoneista ja alkoi kutsua aknea ruusufinniksi. Mitä kohtalon ivaa. Seinäruususta siirryin ruusufinniksi, tässä on ihmisen elämän kierto.

Tästä johtuikin mieleeni kauneusvinkit, jotka olen elon varrella oppinut. Ota nämä talteen, jos naamallesi on vielä jotain tehtävissä, mutta jos ei, niin hyppää seuraavaan kolumniin.

- Lakkasit tietenkin ottamasta aurinkoa jo 80-luvulla. Jos et lakannut, nyt on myöhäistä katua: kannattaa jatkaa ruskettuneena hautaan asti, koska ruskettunut ryppyinen on kivempi katsoa kuin harmaankalpea ryppyinen. Sekä iloisempi runsaan d-vitamiinin ansiosta. En katuisi aurinkoa, vaan iloitsisin siitä, että on ollut varaa matkustaa elämässä aurinkoon. Minulla ei usein ollut, exän syytä tämäkin.

- On kyllä aivan sama, millä kreemillä naamaa rasvaa: ryppyihin tehoaa vain veitsi tai botoksi. Lukupiirin Tintistä tiedän, että jälkimmäisellä konstilla käy ilmeet vähiin, mutta ei se hänellä ole kummoinen menetys. Tämä on jokaisen oma valinta enkä käy sitä tuomitsemaan - ehkä leikkaisin naamani, jos sitä joku niin läheltä katsoisi. Ja olisi sitä rahaa.

- No tupakointi kyllä näkyy naamasta. Ja alkoholi. Mutta niin näkyy tylsä elämäkin. Eipä noita paheita kannata enää keski-iässä muuttaa, tulee vain paha mieli.

- Mutta eräs konsti on kyllä, nimittäin muutama ylimääräinen kilo. Liika laihuus saa naaman roikkumaan, tämä on vissi. En suosittele suuria muutoksia painossa ellei sitä ole aivan ylenpalttisesti. Harvoin on, naiset luulevat itseään yleensä noin 40 kiloa todellisuutta lihavammiksi. Myös iloinen pullukka on parempi kuin surullinen laiha.

Loppuun sitten hyvä uutinen meille näppylänaamoille: nyt ovat tutkijat havainneet, että jostain telomeereihin liittyvästä syystä, jota ei maallikko ymmärrä, finninaamaiset elävät pidempään. Mietin tätä yhden illan ja punaviinipullon verran. Mistä moinen? Onko se evoluution kompensaatio kärsitystä elämästä. Odotan sileäihoista 90-vuotispäivää. On vastaanotto, tervetuloa.


Jaksaa, jaksaa

17.11.17

Vedin jumppasalin kelmeässä valossa vatsaa sisään ja hartioita taaksepäin kuten kaikki muutkin. Kiertoharjoittelu eli trimmi oli suosikkituntini, ja Mia suosikkivetäjäni. Mia oli vaativa, mutta mielestäni empaattinen tsemppaaja. Hän aina kannusti, että ihminen kyllä jaksaa painaa paljon yli sen hetken kun tuntuu että ei enää jaksanut. Tämän olin itsekin huomannut.

Olin ollut koko viime viikon hieman flunssainen ja selkä oli jumissa imuroimisesta, joten ajattelin ottaa tällä kertaa tavallista rauhallisemmin, keskittyä keskivartalonhallintaan ja lihaskuntoon ja jättää aerobisen treenin vähemmälle. Kolme tehokasta kierrosta jaksaisi kyllä kun jakaisi energian tasaisesti.

Juuri kun tunti oli alkamassa jumppasalin ovesta rynni sisään homssuinen mieshenkilö. Hän oli jumppatunnille hieman erikoisesti pukeutunut, hänellä oli jalassaan reikäiset ja kulahtaneet verkkarit ja yläosana ilmeisesti nallekuvioinen kantoliina, jonka toisella olkapäällä oli joku vaalea tahra. Mies näytti sanalla sanoen valvoneelta, hänen hiuksensa olivat selvästi olleet pesemättä useamman päivän ja leuassa oli sänkeä. 

Sellaista se on nuorilla ihmisillä, valvovat liikaa ja pelaavat tietokonepelejä, ajattelin.

Mies ojensi Mialle valtavasta hoitolaukusta ensin leikkiauton ja sitten ryppyisen osallistumislapun, ja mutisi jotain siitä, että vaimo oli tullut myöhässä kotiin. Hänellä oli omaperäisesti mukanaan kahvia isossa pumpputermoksessa, meillä muilla oli vesipullot. Mies pälyili välillä hermostuneesti puhelintaan, ihan kuin peläten että se soisi. 

Ohjaaja vihelsi pilliin ja laittoi musiikin soimaan. Abbaa, winner takes it all, suosikkikappaleeni. Mies ei oikein pysynyt lämmittelykoregrafiassa mukana, hänen lähimuistinsa tuntui kattavan vain edelliset viisi sekuntia. Aluksi hän teki käsillään kummallista pumppaavaa liikettä eteenpäin kuin olisi hyssytellyt lastenvaunuja, sitten hän vuorotteli pikajuoksun ja jonkinlaisten kumarrusten kanssa. Hän oli jo hieman hikinen, kun siirryimme laitteisiin, mutta hänen silmissään oli hyvin päättäväinen ilme.

- Ensimmäisellä kierroksella kolme ensimmäistä laitetta ovat vielä lämmittelyä, sen jälkeen voi lisätä vauhtia, Mia huusi kannustavasti Leila K:n rytmikkään musiikin yli.
- Näyttäkää mulle, että te tulitte tänne treenaamaan! Käsijarru rohkeasti pois päältä vain! NYT MENNÄÄN!

Miehellä ei ollut aikomustakaan seisoskella. Hän aloitti treeninsä naruhyppelyllä, siis sillä versiolla, jossa vedetään kaksi kierrosta yhdellä hypyllä. Sama tahti jatkui laitteissa. Hän paiskoi ojentajalaitteen tankoa raivopäisenä edestakaisin ja teki burbeetä kahvakuulan kanssa.

Mia kiersi tsemppaamassa kaikkia treenajia ja miehen kohdalla hän intoutui pomppimaan vieressä ja kannusti etsimään niitä maksimitehoja. 

Toisella kierroksella puna miehen kasvoilla vain syveni. Hän hyppi step-laudan yli sivuttain, polki kuntopyörää seisaallaan vähintään 180 rpm:n vauhdilla ja roikkui lopuksi kattopalkissa nostellen jalkoja olkapäiden tasolle. Hänen kasvoillaan oli jo hieman valkoisia laikkuja. Kysyin, onko kaikki kunnossa, mutta hän alkoi nikotella ja nauraa hysteerisesti.

Tauolla hän kävi ryystämässä puoli litraa kahvia kun me muut hörppäsimme hieman vettä.

Viimeisellä kierroksella kun itse aloin jo hieman hölläillä, miehen vauhti vain kiihtyi. Hän hyppi kahvakuulan kanssa jännehyppyjä ja karjahteli jokaisella hypyllä yhä enemmän. Seuraavana laitteena oli trampoliini, samassa biisiksi vaihtui Final countdown. 

Ja silloin se tapahtui. Kun kertosäe pärähti soimaan, vierestäni kuului kauheaa ryminää. Kumarruin ja nostin kädet pääni suojaksi. Kuulin kuinka kipsilevyn ja puun palasia putoili katosta. Ilmassa leijui pölyä. Kun vihdoin uskalsin nostaa katseeni, huomasin, että katossa oli halkaisijaltaan noin metrin reikä, josta näkyi toiseen kerrokseen. Mies oli kadonnut.

Ohjaaja juoksi kiroillen stereoiden luo ja laittoi musiikin pois. Hän pahoitteli tunnin äkillistä keskeytymistä ja lähti juoksemaan kohti respaa. 

- Jaha, taas yksi, vanhempi herrasmies kuiskasi minulle.
- Yksi?, katsoin miestä kysyvästi. Rouva hänen vieressään nyökytteli.
- Ihan selvästi hoitovapaalle jäänyt isä, joka pääsee ensimmäistä kertaa pois kotoa kolmeen kuukauteen. 
- Tunnetteko hänet?
- En, mutta tuo pulautus olkapäällä ja puhelimen pelokas pälyily kyllä paljastivat, lyödäänkö vetoa. Heitähän ei yleensä näin vauhdikkaisiin treeneihin päästetä juuri tämän takia, vanhempi mies kuiskasi.
- En usko että ymmärrän. Ei päästetä miksi?
- Noh, näin siinä helposti käy kun yrittää treenata kolmen kuukauden treenit kerralla, eikä tiedä milloin seuraavan kerran pääsee. Menee helposti yli. Kattoa on paikkailtu ennenkin, huomaatko, tuolta ja tuolta.
- Juu, komppasi rouva. - Ohjaajan virhe myös, kun kävi huutamassa, että jaksaa jaksaa. Eiväthän ne jaksa.
- Kuka nyt pikkulapsiaikaa jaksaisi, vanhempi herra hymähti.

Kun kävelin pois hallilta, näin miehen makaamassa respan sohvalla. Hänen ympärillään oli lääkintähenkilökuntaa ja nuori jakkupukuun pukeutunut nainen huutavan vauvan kanssa. Miehen otsaa tikattiin parhaillaan ja hän horisi jotain Liberon housuvaipoista, tassuhoidosta ja porkkanatahrojen poistamisesta sappisaippualla. Suoneen meni tipalla lisää kahvia.

Teki mieli toivottaa perheelle jaksamista. Tai voimia. Tai tsemppiä. Olin kuitenkin hiljaa. Ehkä Miankin mielestä rajat oli nyt löydetty.


Isän enkeli

10.11.17


- Äiti, älä itke, minä kuiskaan, mutta ei äiti tietenkään kuule. Äiti istuu keittiön pöydän ääressä ja itkee lohduttomasti, pää roikkuu käsien välissä ja minulle tulee paha mieli.

Isä ja äiti ovat riidelleet taas, ne riitelevät paljon nykyään ja haluaisin sanoa heille, että lopettakaa, kaikki järjestyy vielä, mutta eivät he kuule. Isä ei lohduta äitiä enää, isä menee taas työhuoneeseen, pamauttaa oven kiinni ja avaa tietokoneen ja siellä on se nainen. Se nainen isän töistä. Olen monta kertaa järjestänyt pienen sähkökatkon kun isä alkaa kirjoittaa sille naiselle, mutta ei se auta, isä vain sulkee koneen ja avaa kännykän ja kirjoittaa sillä. Vihaan sitä naista, hän ei kuulu tähän tarinaan, hänen pitää mennä pois mutta sellaista en voi järjestää vaikka tekisi mieli. Minulla ei ole siihen lupaa.

Äiti istuu keittiössä ja tuijottaa pöytää, haluaisin halata häntä, ja menenkin hänen luokseen, silitän hänen hiuksiaan ja hän nostaa päänsä, katsoo ympärilleen kuin nähdäkseen onko täällä joku. Minä täällä olen, mutta he eivät tiedä sitä vielä, olen tulossa, odotan vuoroani ja minun vuoroni tulee pian. Se on järjestetty jo.

Minä tiedän miksi äiti itkee: hänellä on ikävä minua. Ja niin minullakin häntä, mutta kaikki järjestyy, eikä äidin tarvitse itkeä enää, isä voi tulla pois työhuoneesta ja se tietokoneen nainen menee pois, omaan tarinaansa, jonnekin mihin hän oikeasti kuuluu, hän on häiriö järjestelmässä, ylimääräinen kaava joka pilaa kaiken.

Silitän äidin päätä, hän lakkaa itkemästä, istuu vain ihan hiljaa ja hengittää, tuntee jotain vaikkei tiedä mitä.

Mutta yhtäkkiä hän nousee rajusti, kävelee työhuoneeseen, tempaisee oven auki ja isälle tulee kiire sulkea kone, hän vaihtaa chatin sivua johonkin Motonettiin muka, ei kai äiti ole nähnyt, se voisi pilata kaiken, mutta ei ole, onneksi, hän on liian kiihdyksissään.

- Kuuntele Mika, mulla on asiaa. Mä en jaksa yrittää enää, äiti sanoo, hänen silmänsä ovat kovat ja kuivat. - Tämä riittää jo, meidän on mentävä elämässä eteenpäin.

Minä yritän heilua äidin edessä, nyt täytyy keksiä jotain ja järjestää äkkiä hänelle muuta mietittävää. Pistän naapurin koiran haukkumaan ja huudan äidin korvaan: hankkikaa koira, hankkikaa koira, mutta äiti vain huitaisee kädellään kuin pyyhkäisisi kiusallisen kärpäsen pois. Hän ei halua kuunnella minua tänään.

- Aha, isä sanoo epävarmalla äänellä, - ai niinkö, ootko varma?

Ja minä tiedän mitä isä ajattelee, isä ajattelee sitä toista naista, sitä jolla on valheellinen nauru aina kun isä sanoo jotain. Ei hän isää halua vaan isän rahat, se on ihan selvä asia, sen näkee jokainen paitsi isä. Typerä nainen ja sitä paitsi väärä, hän on tunkenut tähän mukaan väkisin ja ilman kenenkään lupaa. Niin ei ole tarkoitettu, olen käynyt kamppaamassa häntä että hän kaatuisi ja joutuisi hetkeksi sairaalaan ja pois päiväjärjestyksestä, mutta hän vain huojahtaa liian korkeilla kiikkerillä koroillaan ja jatkaa matkaa. Hän on sitkeä tapaus ja tietää mitä haluaa: isän.

- Olen varma, äiti sanoo, - en jaksa tätä enää. Ihan turhaa, elämässä voi olla kaikkea muutakin kuin lapsia, eikö voikin, hän kysyy vähän epävarmasti ja minä huudan hänen korvaansa niin kovaa kuin pystyn: ei ole, ei voi olla, minä olen täällä, minä!

Mutta äiti katsoo vain odottavasti isään, joka vastaa epäröivästi niin kai sitten, jos haluat niin, ja vilkaisee samalla tietokonettaan. Äiti ei sitä tiedä, mutta isä ei ajattele heitä, vaan sitä toista elämää sen toisen naisen kanssa, väärien lasten, niiden, jotka eivät ole minä. Sillä isä haluaa lapsia, hän on sanonut sille toiselle naiselle niin, enemmän kuin mitään muuta, hänellä on vauvakuume, on ollut jo vuosia, niin hän sanoo ja se nainen hymyilee typerästi eikä välitä vaikka nypin hänen hiuksiaan päästä yksi kerrallaan niin että keskelle on tullut laikku, jonka hän kampaa piiloon.

Isällä ja äidillä on jo nimikin minulle mietittynä, Lila, se on hieno nimi ja sopii minulle, pidän siitä. Siksi tämä ei saa mennä näin.

- No, se on sitten päätetty, sanoo äiti ja kävelee pois huoneesta kovilla askelilla, koska isä ei sano mitään. Hän ei puhu kovin usein äidille enää, mutta hänellä on paljon asiaa sille naiselle. Hän puhuu kaikki asiat sille naiselle enkä ymmärrä miksi, äitihän on hänen omansa ja hänelle tarkoitettu eikä se nainen.

Mutta kotona on kovin hiljaista nykyään.

Olen vähän huolissani, en tiedä mitä nyt tapahtuu, jotain pitäisi äkkiä keksiä mutta mitä. Koitan lohdutella äitiä ja kuiskailla hänen korvaansa lohdullisia sanoja, välillä laulan hänelle iltaisin, mutta hän itkee paljon, ei nuku lainkaan ja yhtäkkiä ennen kuin ehdin tehdä mitään, se tapahtuu.

Isä pakkaa tavaransa ja lähtee. Yritän estää häntä rikkomalla auton moottorin, mutta hän nappaa autosta vain yhden laukun mukaansa ja ottaa taksin sen naisen luo ja nyt alan arvata, että kaikki on menetetty, en voi tälle mitään, vaikka oli minun vuoroni ja olin tulossa seuraavaksi, jo seuraavassa kuussa olisin tullut ja päässyt heidän luokseen, kotiin. Kun he olisivat jaksaneet uskoa vielä yhden kerran, viimeisen, yksi kerta riittää, mutta sen pitää olla silloin kun on määrätty. Ei yhtään aiemmin, ei yhtään myöhemmin, vaan silloin kun on aika, mutta sitä he eivät tiedä eivätkä kuule, he ovat menettäneet kykynsä uskoa ihmeisiin. Sillä ihme minä olen, kuten jokainen meistä, mutta he uskovat vain lääkäreihin, jotka eivät tiedä mitään ja sanovat sen itsekin.

Mutta nyt isä on lähtenyt ja kaikki on menetetty, äiti istuu yksin suuren talon tyhjässä keittiössä, hän tuijottaa eteensä mutta ei näe mitään, haluaisin lohduttaa häntä mutta en voi enää.

Minä alan haalistua ja leijua ylös, takaisin sinne mistä olisin tullut ja mistä nyt tulee isälle toisia lapsia toisen äidin kanssa, niitä vääriä, enkä minä pääse täältä pois.

- Hyvästi äiti, minä kuiskaan hänen korvaansa ja silitän hänen päätään, - älä itke enää, me näemme vielä joskus.

Sitten lennän pois.

Ikuiset ystävät

3.11.17


Ei olisi pitänyt mennä ottamaan sitä paperia.

Näin jälkikäteen ajatellen ihan itseäni saan tietysti kaikesta syyttää, mitäs menin laittamaan nokkani muiden asioihin. Mutta kun printterin vieressä oli jo kauheasti tulostettuja papereita niin ajattelin, että teen vain palveluksen, kun vien Pirkolle ne sen printtaamat paperit. Pirkko oli vähän sellainen introvertti ja kävi aina lounaalla yksin.

Se kuitenkin vauhkoontui täysin, kun luuli, että olen lukenut ne sen paperit, vaikka en vilkaissutkaan. Paitsi, että huomasin kyllä Pirkon suunnittelevan osaston naisille jonkinlaista yhteishenkeä nostattavaa tykypäivää. Mentäisiin johonkin kartanoon. En ollut siitä kartanosta ikinä kuullutkaan, oli virhe sanoa se.

Yritin vakuuttaa, että pitäisin kyllä Pirkon salaisuuden, mutta siitä se varsinkin meni omituisen näköiseksi. Jotenkin entistä kalpeammaksi.

Eikä olisi pitänyt lähteä Pirkolle iltaa istumaan.

Mutta vaikeahan siitä oli kieltäytyäkään. Pirkko tuli sen välikohtauksen jälkeen pyytämään anteeksi ja ehdottamaan, että meidän pitäisi tutustua paremmin, ystävystyä suorastaan. Se kaivoi päättäväisesti allakkansa esiin ja laittoi kalenterikutsun heti seuraavalle sunnuntaille. Lupasi tehdä ruokaa ja tarjota juomatkin.

Toin kohteliaisuudesta mukanani pullon Sangre de Toroa, Pirkkoa se jostain syystä hymyilytti kovasti. Pirkon yksiössä oli viileää ja hämärää, hän oli sytyttänyt kynttilöitä ja valinnut Spotifysta mielenkiintoisia klassikkoja kuten Poison ja Show must go on. Pirkko hyräili mukana Join me in deathiä.

Ei olisi pitänyt juoda sitä Pirkon drinkkiäkään.

Pirkko sanoi olevansa Atkinssin dieetillä, se söi pihviä aika raakana ja ilman mitään lisukkeita. En itse tykännyt ihan niin raa'asta mutta en kehdannut valittaakaan. Kysyin varovaisesti, että eikö tuosta mene vatsa sekaisin, mutta Pirkko sanoi, ettei ole ikinä voinut paremmin kuin tällä uudella dieetillä, jossa vältettiin lähinnä vain valkosipulia.

Pirkko lupasi tehdä meille raikkaat digestiividrinkit, kuulemma bloody maryt. En ollut sellaista versiota siitä drinkistä koskaan juonut. Se maistui omituisesti raudalle ja oli aika paksua, sanoinkin, ettei juoma ollut oikein minuun makuuni, mutta Pirkko vain kilisteli ja veti juomaa pohjanmaan kautta.

Viimeinen virhe oli jäädä Pirkolle yöksi.

Jos totta puhutaan niin kyllä se minua vähän epäilyttikin. Mutta jotenkin ne drinkit olivat menneet päähän niin, että minua vähän pyörrytti ja Pirkkokin sanoi, ettei olisi kauhean fiksua lähteä enää ajelemaan kotiin. Aika erikoinen sisustusratkaisu kaiken kaikkiaan Pirkolta, se arkku, itse olin tottunut nukkumaan tempurilla.

Jotenkin Pirkko sai minut työnnettyä sinne arkkuun. Viimeinen muistikuvani siitä illasta oli, että Pirkko kumartui puoleeni ja tunsin poskellani hänen jääkylmän hengityksensä. Suustani pääsi huuto, mutta se juuttui kurkkuuni samalla hetkellä kun Pirkon terävät kulmahampaat löysivät kaulavaltimoni. Ja sitten en muista enää mitään.

Mutta kylläpä yllätyin kun seuraavana aamuna heräsin sieltä arkusta. Nousin istumaan violettien satiinilakanoiden välistä ja tunsin oloni yllättävän kevyeksi, mihinkään ei sattunut, ei edes vaivasenluuhun, joka oli ilmoitellut itsestään kaksikymmentä vuotta. Ei tarvinnyt yhtään ähkäistä kun nousi ylös ja kaikki aistitkin olivat jotenkin terävöityneet.

Pirkkokin tuntui jo paljon tutummalta. Tuntui, että ystävyytemme voisi hyvinkin olla ikuista.

Pirkko hymyili ja kysyi, maistuuko cafe au sang ja nyökkäsin. Olikin tullut yön aikana valtavan kova jano. Aurinko nousi, vedin vaistomaisesti verhon eteen. Tiesin, että jano sammutettaisiin siellä tykypäivässä. Siitä todellakin tulisi veretseisauttavan ikimuistoinen.

Vauvapalstalta poimittua: äidin työ

27.10.17



Onko teillä semmosta, että mies ei tee kotona mitään.

Kyllä vituttaa lukea noita kaiken maailman perhelehtien haastatteluja, joissa julkkisisät virkkaa vastasyntyneille pipoja isyysvapaallaan, joka kestää kaksi vuotta. Ei ole meidän ukko ollut kotona lasten kanssa päivääkään. Eikä ole.

Kun satunnaisesti tulee töistä kotiin kolme tuntia myöhässä, niin pudottaa jo ovella likaiset sukat ja kalsarit kynnykselle ja sitten munasillaan kävelee keittiöön kysymään mitä ruokaa. Näyttää marttyyriltä jos sanon vaippavuoren keskeltä, että toissapäivän tähteet. Tekee sitten mielenosoituksellisesti leipää itselleen, ei kuole nälkään sekään äijä tolla mahalla. Saatana.

Just oli yhdessä lehdessä koti-isien parhaat reseptit koottuna erikoisruokavalioiden mukaan. Siinä ne sitten kokkaili vauva kainalossa rouvalle kolmen ruokalajin itse idätettyä kasvispäivällistä, kun rouva tulee viikon työmatkalta viimein kotiin. Minä en pääse edes tyttöjen kanssa Tuuriin.

Jos ei mies sinä aikana kuolisi nälkään niin lapset ainakin.

Kerran se lähti vanhimman kanssa mökille talvella yhdeksi yöksi ja unohti sen kengät kotiin. Siis kengät kotiin pakkasella, jumalauta. Aina sanotaan, että antakaa vaan niiden isienkin tehdä omalla tavallaan ja ottaa vastuu, kyllä ne selviää. Kyllä niin selviää, mutta selviääkö lapset: tämä oli pistänyt lapselle kroksit jalkaan ja lumihankeen. Tarvitseeko sanoa, että seuraava viikko oltiin taas esikoulusta kotihoidossa saatana, kun oli 39 astetta kuumetta viikon. Omalla tavallaan hoidettiin sekin, paitsi että hän ei hoitanut, ihan itse sain valvoa kaikki yöt sairaan lapsen kanssa, koska ukon pitää öisin nukkua, että jaksaa töissä. Tämä ei ole työtä tämä kolmen lapsen veivaaminen kotona aamusta iltaan ja illasta yöhön ja taas aamuun.

Tossa justiin kuulin naapurin Maikilta, että sen mies tekee joka päivä aamupalan pöytään valmiiksi ennen kuin lähtee töihin. Maikki siitä sitten vaan istuu persiilleen valmiiseen pöytään lämmin kahvikuppi kädessä lasten kanssa juttelemaan tulevan päivän retkistä. Hymyilyttää varmasti se päivä enemmän kuin täällä. Minä en saa aamupalaa edes äitienpäivänä, kun se kaupassa käynti on niin ikävää. No niin on saatana, minä kai sen tiedän.

Perhelehdessä sanottiin, että puhukaa ongelmista toisianne kannustaen ja tehkää semmoset vastuunjakolistat. Yritin tätä eräänkin kerran, mies raivostui että jäkätän iltauutisten päälle ja vastuutkin on kuulemma meillä selvät: hän hoitaa rahat ja minä kodin. Sen jälkeen se tuli mielenosoituksellisesti viikon verran kotiin vasta uutisten jälkeen.

Kirjoitan tänne teille, koska haluan antaa nyt nuorille äideille kaksi ohjetta. Ensimmäinen kuuluu näin: älä tee lapsia. Se on nyt vissiin useimmille palstalaisille myöhäistä, joten annan toisen ohjeen: älä helvetissä jää kotiin. Mene töihin. Pistä mies kotiin. Oppii näkemään kuinka helppoja ja mukavia nämä hoitovapaalomat sitten ovat kolmen suu ammollaan huutavan ja toisiaan vasaralla takovan lapsen kanssa.

Joku päivä tässä otan ja lähden Teneriffalle viikoksi. Yksin. Olen säästänyt talousrahoista salaa kolme vuotta. Ensimmäistäkään ohjetta en jätä, jääkaapin tyhjäksi ja pyykit pyykkikoriin. Yhtään sukkaa en valmiiksi laita kenellekään. Pakkaan matkalaukkuun uimapukuni ja lähden.

Se on kolmen vuoden vuosiloma sitten se.


Syvään päähän

20.10.17

Neuvotteluhuoneen ilmastointi oli liian kovalla kuten yleensä, veto särki hartioita. Pyörittelin työhakemusta edessäni vasemmalta oikealle. Paperin reunoilla kiersi joku kummallinen kuvio, jonkinlaisen hamsterin kuvia peräjälkeen. Sitten silmiini osui hakemuksen otsikko: "Oikea työmyyrä."

Välillä oli vaikea ymmärtää, mitä ihmisten päässä oikein pyöri, kun he laativat työhakemuksia. Nytkin ilmoituksessamme oli selvästi sanottu, että haetaan myyntipäällikköä eikä photoshop-taitoista jyrsijää. Myyntipäälliköksi sopi tietenkin monenlainen ihminen, mutta esimerkiksi teollisuusvartijan työ ei varsinaisesti siihen valmentanut. Ostoskeskuksen valvontakameroiden kyttääminen ei jeesannut b2b-myynnissä paskan vertaa, vaikka siinäkin toki saattoi kokea tulleensa ryöstetyksi.

- Huonolta näyttää.

Marjatta sanoi ääneen sen, minkä jo tiesin. Hän oli ollut firman hr-puolella jo sen verran pitkään, että näki jo pelkästä sähköpostin otsikkokentästä, oliko työntekijässä potentiaalia.

- Niin näyttää. Nousukausi vissiin.
- Ei, vaan kaikki pätevät haalittiin kilpailijalle. Niillä oli onnistunut rekrykampanja syksyllä, muistatko, toisin kuin meillä. Enivei, hakijoista vain kolmella on ylipäätään sopiva tutkinto, muilla lähinnä kirjekursseja. Näistä kolmesta kahdella ei ole juurikaan työkokemusta. Täällä on vain yksi palkkatoiveensa arvoinen. Tämä.

Marjatta ojensi paperin minulle. 27-vuotias Riikka Haapalainen-Keso vaikutti kaikinpuolin pätevältä, oli tutkinto suoritettu, MS Project -kurssi käytynä ja työkokemustakin jo plakkarissa muutama vuosi. Silmäni pysähtyivät harrastuksiin. Siellä hän ilmoitti, että rakas ratsastusharrastus oli tauolla, sillä hän oli raskaana.

Nostin katseeni ja tuijotin Marjattaa.

- Huomasitko tämän?
- Huomasin kyllä. Mutta hän on ainoa pätevä.
- Paksuna.
- Pätevä.

Marjatalla oli hyvä pointti. Mielestäni minullakin. Marjatta piti tiukan katsekontaktin. Se oli kuin liikunnanopettajalla, joka pakotti rottinkisilmukan kanssa syvään päähän.

Luin paperin vielä kertaalleen läpi. Haapalainen-Keso vaikutti kyllä kaikin puolin täyspäiseltä ihmiseltä, suosituksetkin olivat pirun hyvät. Mutta mitä järkeä olisi palkata raskaana oleva nainen?

Marjatta luki ajatuksiani kuten yleensä ja rikkoi hiljaisuuden.

- Ei se äitiysvapaa ikuisesti kestä.
- Mutta entäs jos äitiys vie mennessään?
- Viehän se, jos työelämä ei tarjoa mitään kiinnostavaa. Kyllä ne palaavat töihin, jos työnantaja maksaa kunnon palkkaa, osoittaa vastuullisia tehtäviä eikä kiemurtele luonnollisen asian kanssa. Huomauttaisin, että nykyään myös isät ottavat hoitaakseen oman pätkänsä. Siihenkin voi työnantajana kannustaa.
- Mutta me haetaan nyt tyyppiä vastaamaan koko yrityspuolen myynnistä. Me ei tulla toimeen ilman tätä henkilöä!
- Ollaan tultu tähänkin asti. Mutta jos halutaan skarpata, sen pitää olla pätevä.
- Ja tulla töihin!
- Se ehtisi hyvin pistää tiimin vauhtiin. Voit itse tuurata sen jälkeen hetken aikaa, nyt kun ne kaupatkin raukesivat.

Kävin avaamassa ikkunan, pihalta tunki sisään maaliskuista ilmaa. Marjatta jatkoi.

- Ja tiedätkö, millaisia tehopakkauksia vanhempainvapailta palaajat ovat? Ne ovat äärimmäisen kiitollisia kuumasta kahvista, siitä, että kukaan ei huuda niille naama punaisena ja yritä tukehtua pikkulegoihin. Ne hoitavat yhtä aikaa asiakasrekisterien ristiintsekkauksen, neljä myyntipuhelua ja pitävät samalla tiimipalaverin.

Marjatan pointti parani koko ajan, mutta pidin silti omastani kiinni.

- Saako sitä kysyä?
- Mitä?
- Että milloin hän on ajatellut palaavansa takaisin työelämään?
- Totta kai saa. Mutta mulkku ei kannata olla.

Haapalainen-Keso tuli käymään seuraavana päivänä. Hän oli silminnähden hämmästynyt saadessaan kutsun työhaastatteluun ja tarkisti moneen otteeseen, että varmasti olimme ymmärtäneet hänen tilansa.

Kävi ilmi, että hän oli paitsi pätevä myös aikaansaapa naisihminen, joka nosti saman tien vessan panttaavan oven paikoilleen, sääti ilmastoinnin miellyttävämmäksi ja ehdotti myyntityön järjestelemistä sähköisesti niin että hommia voisi hoidella etänä. Hän vilautti kontaktilistaansa, jossa oli ainakin neljä asiakasta, joiden kanssa ei oltu päästy eteenpäin ponnisteluista huolimatta.

Lisäksi Riikka tunsi firman hyvin. Lapsen isä oli Jaakko jakelupuolelta. Marjatta meinasi tukehtua earl greyhinsä, mutta minä näin pitkästä aikaa pinnan. Se oli sillä selvä. Riikka pisti nimen paperiin ja kysyi, voisiko jäädä jo iltapäiväksi ihmisiin tutustumaan ja hommia järjestelemään. Löimme kättä päälle, lupasin vielä kotiin nopeimman mahdollisen nettiyhteyden ja kunnon läppärin.

Kiirehdin laittamaan intraan toimitusjohtajan tervehdyksen. Kerroin, että olemme moderni firma, jonka tärkein henkilöstöhaaste on työn ja perheen yhdistäminen, ja tämän saavutamme uusilla joustavilla käytänteillä ja paikallisella sopimisella. Käytännössä lupasin maksaa kuukauden ylimääräisen palkan jokaiselle vanhempainvapaille jäävälle.

Kännykkäni alkoi välittömästi piristä. Talousjohtajan nimi vilkkui näytöllä. En vastannut. Sitten soitti Jaakko Keso.

Keso halusikin tietää, miten vapaa käytännössä järjestyisi. Ohjasin hänet Marjatan juttusille.

Tunsin kuinka henkiset jalkani ottivat pohjaan. Keson tilalle saisi paljon helpommin sijaisen kuin myyntiin. Tässä olisi hyvää aikaa valmistautua ja nostaa pari junioria treenaamaan jakelun koordinointia. Keso saisi vaativamman pestin töihin paluun kunniaksi. Ei ole tarpeen pelätä syvää päätä.


Kahvinkeittäjä

13.10.17


En ollut hakenut kahvinkeittäjäksi. Luulin päässeeni digitaalisen markkinoinnin asiantuntijaksi trendikkääseen ja menestyvään IT-firmaan. Olin johtoryhmän nuorin jäsen, jonka oli tarkoitus tuoda tuoreita näkökulmia ja ideoita uusia aluevaltauksia varten, mutta kahvinkeittäjän rooliin kuitenkin päädyin. Ajattelin keittäväni kahvia vain aluksi ja ehdottavani myöhemmin tarjoilujen järjestelyssä kiertävää vuoroa. Mutta olinkin astunut ansaan ja puolen vuoden kuluttua esittämälleni ehdotukselle naurettiin joryssä ääneen.

- Älä nyt viitsi hei, pomoni hymyili niin maireasti kuin vain hän osasi, - kyllä sä nyt saat hoitaa kahvit, kun tiedät miten se tehdään ja keksit aina jotain kivaa tarjoilua muutenkin. Tulee vain turhaa hässäkkää, jos tätä nyt muutetaan. Sieltähän se ura alkaa kato.

Asia oli sillä käsitelty. Ei auttanut kuin keitellä kahvia jokaiseen kokoukseen ja niitähän riitti.

Onneksi sain sentään tehdä muutakin. Pian pomoni huomasi, että olen nuori, kunnianhimoinen ja perheetön ja vastuuni alkoivat kasvaa.

Sitä mukaa muiden johtoryhmäläisten vastuut vähenivät. Ensin editoin, sitten kirjoitin pomoni puheet alusta loppuun suuriin kansainvälisiin konferensseihin, joissa hän oli suosittu puhuja luontaisen karismansa takia. Vuoden kuluttua hän antoi enää minulle vain otsikon, josta puhuisi ja kirjoitin puheet häntä edes haastattelematta. Toisinaan vaihdoin otsikonkin ja kirjoitin ihan muusta kuin oli ollut tarkoitus. Hän ei edes huomannut asiaa, veti vain puheet lonkalta hurmaavalla tyylilään ja keräsi aplodit kotiin.

Vähitellen muut johtoryhmäläiset alkoivat pyytää puheita myös. Vetosin kiireisiin ja he vetosivat omiin tärkeämpiin kiireisiinsä ja lahjakkuuteeni. Pidin kirjoittamisesta ja se oli minulle helppoa, joten useimmiten suostuin.

Tehtäviä alkoi tulla oman asiantuntijaroolini päälle uusilta alueilta. Johtoryhmässä hoksattiin, että olin myös taitava budjetoija ja ymmärsin lukuja paremmin kuin valtaosa heistä. Niinpä talousjohtaja alkoi tuoda minulle viimeiseksi illalla budjettilaskelmiaan tarkistettavaksi. Siinä sivussa hän tuijotteli syvälle silmiini ja kysyi, mitä ohjelmaa minulla oli viikonloppuna. Se oli epämiellyttävää, mutta en kertonut pomolleni, vaan väistelin talousjohtajaa käytävillä parhaani mukaan. Väistely oli melko työlästä - hänellä oli tapana kulkea perässäni ja nuuhkia niskaani vitsikkäästi. Perään hän kehui, miten hyvältä tuoksuin. Hymyilin aina takaisin vaisusti mutten sanonut mitään.

Jatkoin tätä kaksi vuotta. Kukaan muu ei koskaan tehnyt töitä iltaisin, heillä oli milloin golfia, milloin saunailtoja tärkeimpien asiakkaiden kanssa tai muuta merkittävää, josta he toivat kuitteja verkostoitumiseen käytettyinä kuluina. Minua pyydetiin sumplimaan kulut edustusbudjettiin silloinkin, kun kuitit olivat kummasti kadonneet. Isoilla johtajilla ei kuulemma ollut aikaa eikä kykyä setviä tai säilytellä kuitteja.

Itse jouduin istumaan toimistolla kaikki illat ilman verkostoja ja hoitamaan joryn hommat muidenkin puolesta. Valitin pomolleni ja pyysin palkankorotusta. Kysyin myös, missä bonukseni viipyvät ja hän lupasi lisää liksaa ensi vuonna, kun tulos olisi parempi.

Tulos oli aina ollut erinomainen, mutta jostain syystä kahvinkeittäjälle ei kuulunut bonuksia. Ei, vaikka käytännössä hoidin hänen hommansa aina kun hän oli matkoillaan, eli lähes aina. Hän rakasti matkustamista ja omaa ääntään ja alkoi olla poissa yhä enemmän, kun huomasi, että pystyin pyörittämään firmaa hänen puolestaan.

Viimeinen pisara tuli, kun firma muutti isompiin tiloihin jatkuvan kasvun takia. Muuttoviikonloppuna jouduin jäämään töihin muuttovastaavaksi, kun muu johtoryhmä lähti Lappiin hiihtämään potentiaalisten asiakkaiden kanssa.

- Jonkun on sekin homma hoidettava, talousjohtaja vittuili ovelta kentälle lähtiessään. Hän oli tietenkin jättänyt oman huoneensa pakkaamatta, luultavasti tahallaan, koska en edelleenkään suostunut hänen taputeltavakseen.

Rehkin muuttofirman kanssa koko viikonlopun aamusta iltaan. Pakatessani pomon papereita löysin talousjohtajalle printatun meilin, jossa määrättiin edelliseltä vuodelta merkittävät henkilökohtaiset bonukset koko johtoryhmälle lukuun ottamatta minua, koska olin johtoryhmässä ainoa ilman johtajan titteliä.

Maanantaina marssin krapulaisen pomoni uuteen upeaan työhuoneesen, laitoin avaimet pöydälle ja kerroin, että olin saanut tarpeekseni ja he saisivat etsiä uuden kahvinkeittäjän.

Pomoni hätääntyi ja kysyi halusinko lisää palkkaa vai ylennyksen, olin kuulemma täysin korvaamaton aarre koko yritykselle ja hän tekisi mitä tahansa, etten lähtisi.

Kerroin nähneeni meilin bonuksista ja aikovani siirtyä jonnekin, missä osaamistani arvostettaisiin myös rahallisesti ja jokainen keittäisi kahvinsa itse.

Mutta vielä siinäkään vaiheessa en kehdannut sanoa ääneen sitä, mitä oikeasti ajattelin: etten enää ikinä menisi töihin firmaan, jossa olin johtoryhmän ainoa mies.


Ei yhteyttä

6.10.17


-Änd nekst vii tink abaut tö mein nävigeissön palkki eli tämä tässä.

Veijo piirtää punaisella valolla ympyrää Saturnus-nimisen neuvotteluhuoneen valkokankaalle.

Laitan haarukan ja veitsen kello viiden asentoon, joka todellisuudessa on 25 yli viiden asento. Yritän olla näyttämättä pahaa tuultani, joka johtuu Digital Success Stories on Frontpage -workshopista, jonka Veijo on päättänyt järjestää koko johtoryhmälle.

Salaatti on lämmintä. Kuten nyt kaksi tuntia pöydällä kelmun alla maannut lounassalaatti vain voi olla. Ihmiset pöydän ympärillä vaikuttavat aivan yhtä nuupahtaneilta.

Veijon palavereissa niin usein käy, mutta Veijo saa päättää koska Veijo on pomo.

Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes Veijo kävi jonkun lätkävalmentajan vetämän "Modernin Johtajan" -kurssin. Siellä hän voimaantui ja halusi firmaan lisää inkluusiota ja aktiivista kuuntelua. Todellisuudessa firma olisi kaivannut vain vähän enemmän tekemistä ja vähemmän palavereja, mutta Veijo näki asian toisin. On aina nähnyt.

Veijolla oli tapana kutsua minut kaikkiin palavereihin, jotka vähänkin liippasivat hänen aateekooksi mieltämiään asioita, mutta nyt tilanne alkoi olla katastrofaalinen. Hän halusi näkemykseni sekä ruokalan lounaslistan taittamisesta intranettiin että puhelinkeskuksen soittoäänen valintaan, vaikka olin ymmärtänyt toimekseni jälleenmyyjien tilaustyökalun suunnitteluprojektin.

Workshop-kutsu oli pamahtanut sähköpostiin eilen illalla. Veijo oli puoleen yöhön mennessä nakutellut Jiraan noin sata erilaista tikettiä, lähinnä mielipiteitään sivustouudistuksesta, ei niinkään bugeja. Hän halusi yhteisessä workshopissa pohtia muun muassa logon kokoa, organisaatiokaavion väriä ja sitä, pitäisikö linkit avata uuteen ikkunaan vai samaan. Jos joku ei saanut riittävän kovaa huudettua omaa näkemystään oikeaksi, äänestettiin. Suljetulla lippuäänestyksellä tietenkin. Juniorigraafikko olisi voinut aivan hyvin päättää puolet listan asioista. Itsenäisesti. Kolmessa minuutissa. Mutta ei.

Listalla on vielä ainakin 60 tikettiä ja minulla olisi ollut sekä oikeita töitä että menoa. Tarkalleen ottaen päiväkodin äitienpäivätapahtuma.

Päiväkodista oli tullut myös kokouskutsu, ilmeisesti jo jonkin aikaa sitten. Löysin lapun kerhokassin pohjalta eilen illalla puoli tuntia ennen Veijon kutsua.

"Tervetuloa äitienpäiväaskarteluihin keskiviikkona klo 15:00."

Elikkä tänään. Ja tarkalleen ottaen 48 minuutin päästä.

Tämä logiikka ei ollut koskaan auennut minulle, vaikka olin periaatteessa logiikan palveluksessa. Päiväkotipalveluita tarvitsevien lasten vanhemmilla on useimmiten töitä. Miten siis kukaan pääsisi päiväkodille klo 15 askartelemaan? Kaikilla työssäkäyvillä on palaveri keskiviikkona iltapäivällä.

Lapselle lupasin, että äiti tulee, tottakai. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt, millaisella intensiteetillä Veijo haluaa inkluusiota.

Alan luonnostella tapahtumahorisonttiani ruutuvihkoon.

T-44 minuuttia. 58 tikettiä jäljellä.

Taksilla kestää päiväkodille noin 18 minuuttia. Jos haluan olla päiväkodilla klo 15:00, täytyy töistä lähteä ihan viimeistään 14:42. Jos askartelisin 42 minuuttia olisin poissa vain tunnin. Ehtisin ehkä kirjoittaa taksissa keskenjääneen meilin alihankkijan proikkarille ja hahmotella pari rajapintaa.

Hörppään vahingossa kahvimukista. Kupissa marinoitunut termarikahvi muistuttaa sekä ulkonäöltään että maultaan Talvivaaran poistovettä. Pohdin hetken, voinko nielaista. Käy sääliksi kokoushuoneen yucca-palmua. Se näyttää kärsineen Veijon palaverien seisseestä saludosta minuakin enemmän.

Miten sanotaan lapselle, että mokasin, en pääsekään. En, vaikka kaikkien muiden äidit pääsevät. "Katsos Justus, kun äiti on ainoa, jolla on pomona johtamisoppeihin höyrähtänyt pahvi, joka järjestää workshoppeja asioista, joista ei tajua mitään."

Lapsi ei ymmärtäisi. Lapsi on oikeassa.

T-40 minuuttia. 58 tikettiä.

Sirpa, talousjohtaja, näyttää siltä, että purskahtaa itkuun minä hetkenä hyvänsä. Jos Veijo Korhonen osaisi pätkääkään laskea tai kuuntelisi Sirpaa, hän huomaisi, että tässä sessiossa poltetaan tuhannen euron seteleitä liekinheittimellä. Sen sijaan säästämme post-it lapuissa ja kahvissa, johon jokainen ostaa omat maidot.

En ehdi mitenkään mintunvihreän kartongin teippaamissessioon ellen tällä sekunnilla joko järjestä jonkinlaista kohtausta tai pölli helikopteria.

T-30 minuuttia, 52 tikettiä.

Lähden vessaan, Sirpa tulee perässä. Vessapaperiautomaatti on taas jumissa, pyyhin roskiksesta löytämääni käsipyyhkeeseen, jossa on purkka. Yritän pidättäytyä väkivallasta vessan kalusteiden osalta.

Matkalla takaisin kokoushuoneeseen kuljen serverihuoneen oven ohi. Pysähdyn. Minulla on avaimet, sillä Veijo luulee vieläkin, että huollan rautaa. Saan ajatuksen. Livahdan huoneeseen ja nykäisen kevyesti yhtä datapiuhaa. Katson, kuinka merkkivalot alkavat yksi kerrallaan vilkkua punaisena. Internet loppuisi koko talosta noin kolmen sekunnin kuluttua, ja sen saisi korjattua vain tyyppi, jolla olisi serverihuoneen avain. Jätän varmuuden vuoksi oman avaimeni huoneeseen ja painan oven lukkoon.

Kuulen käytävään asti tuolin jalkojen kolinaa, ihmiset ovat mystisesti virkistyneet ja tekevät lähtöä.

- Mikäs nyt? Eikös meillä ollut vielä pitkä lista käymättä?

Sirpa hymyilee. Veijo näyttää tuskaiselta.

- Tässä tapahtui jotain omituista. Kone alkoi temppuilla, kuva katosi ja tuli tällainen ei yhteyttä -laatikko tähän. Mutta sinähän osaat katsoa, mikä tässä on ongelmana.
- Jaa-a, näyttää vakavalta yhteysongelmalta. Selvästi joku alueellinen serveriongelma, liittynee noihin työmaakaivantoihin tuolla tien päässä. Näistä katkoksistahan ei ikinä tiedä. Varmaan fiksua jatkaa tätä huomenna.

T-23 minuuttia, nolla tikettiä.

Aurinko lämmittää kasvojani firman pihalla. Saan kuin saankin taksin. Kiinnijäämisen riski on olematon, Sirpa ehkä arvaa, mutta ei missään tapauksessa paljastaisi osuuttani. Ja mitä sitten jos paljastaisikin. Pitää laittaa muutenkin sinne alihankkijalle työhakemus. Pääsisin ehkä tekemään jotain osaamista vastaavaa.

15:01, 1 tiketti.

Justus juoksee vastaan nenä räässä. Räkä osuu navan kohdalle mustaan villakangastakkiin.

- Äiti, sä tulit!
- Totta kai tulin, kun kerta lupasin.
- Piirretäänkö tähän korttiin räkää?

Istun liian pienelle tuolille ja tunnen, kuinka verenkierto alaruumiiseen hiljalleen lakkaa.

- Piirretään vaan.

Tuija Pludén: Syksy saa ja silmäpussit myös

22.9.17



Sinä päivänä kun täytin 40, silmäpussit istuivat aamukahvipöytään. Siinä ne sitten kököttivät, vaihtelevalla pullotuksella, kommentoivat aamun uutisia, jos olivat onnekkaasti niin pienet, että näin lukea jotain. Sellaisiakin aamuja on, että ei näe.

Olisi helpompaa sanoa, mikä ei aiheuta silmäpusseja kuin mikä aiheuttaa. 20-vuotiaana se oli päinvastoin ja asioita oli kaksi: 1) ero poikaystävästä ja viikon hysteeri-itkuputki katastrofaalisen ja lopullisen menetyksen johdosta, josta on mahdotonta toipua koskaan, siis koskaan. 2) Viikon bailaaminen Ibizalla, kun tajusin, että olin viimeinkin päässyt eroon siitä luuserista ja maailma oli auki elämälle, joka päättyi kun tapasin seuraavan luuserin ja nain sen kun muutakaan en elämälle keksinyt. Nekin pussit lähtivät silti vähin äänin jääkylmään veteen kastetuilla pumpuleilla ja 18 tunnin yöunilla, kuten aviomieskin kolmen vuoden kuluttua, kun ymmärsimme, että teknon lisäksi meillä ei ollut mitään muuta yhteistä nimittäjää.

Nyt eivät lähde. Ovat tulleet jäädäkseen ja asettuneet taloksi mukavasti. Kaikenlaista voi kokeilla, se on turhaa. Jos satut kuulumaan kaltaisiini hölmöihin, jotka saivat lapsen biologisen kellon viime lyönneillä, voit kolminkertaistaa silmäpussien kestokertoimen: yöunet voisivat auttaa vähän, mutta sinulla niitä ei ole, joten se siitä. Voit hyvästellä timmin vartalon lisäksi myös pirteän ilmeen ikuisiksi ajoiksi.

Vuosien havainnot silmäpussien erityisistä nautinnoista haluan nyt tiivistää nuoremmille tiedoksi tähän:

Hautajaiset. Tässä iässä hautajaiset ovat ilmestyneet mukaan vuosikelloon rippijuhlien, lakkiaisten ja viiskymppisten ohella. Mitkä tahansa hautajaiset riittävät silmäpusseille: arkkua killitellessä tajuat oman kuolevaisuutesi, koska totuus on, että voit kuolla kupsahtaa minä aamuna tahansa, niin keski-ikäisille käy, ja siksi vollotat läpi hautajaisten omaa kuolemaasi surien, jos et satu olemaan kovin läheinen vainajan kanssa. Jos olet, sitä pahempi. Silmäpussit kestävät noin viikon.

Juhlat: Oijoi, sattuiko maistumaan? Paha juttu. Tästä et hevillä selviä. Turha selitellä töissä siitepölyallergiaa, parempi rehdisti kertoa vaan, että tuli juotua jopa puolikas viinipullo ja tanssittua kello yhteen. Jos tanssit kahteen tai sitä pidempään, silmäpusseihin ilmestyy uusi kerros ja kolme silkinsileää ryppyä, jotka eivät katoa enää koskaan.

Yksi nacho: Mitä menitkään tekemään! Toivottavasti ymmärsit lopettaa suolan käytön jo 30-vuotiaana, sillä nyt kurittomuutesi kostautuu. Yksikin suolainen mättöruoka ja silmäpussit innostuvat turpoamaan ainakin kolmeksi päiväksi. Jos sinä onneton luulit olevasi 25 ja yhdistit mättöruuan kankkuseen niin ei voi kuin valitella ja tarjota lautasen kokoisia aurinkolaseja. Tuskin riittävät nekään.

Syksy: No kaikki nyt vaan näyttää paskalta niiden kaapin pohjalta kaivettujen mustanharmaiden kauhtanoiden keskellä, naamakin. Tiedetään tiedetään, musta poolovillapaita lisää naisen ikää noin 75 vuotta, mutta huvittaako siihen säkkipimeään jäätävään tihkusateeseen muuta pukea? Ei huvita. Musta väri heijastaa kasvoille sellaisen kuolonkalmean sävyn, jossa silmäpussit muistuttavat Kreivi Draculaa, mutta ei voi mitään.

Semmoista kauneusoperaatiota ei ole keksittykään, joka silmäpussit poistaisi, joten voit ainoastaan harkita elämää Mikko Alatalo -silmälasien kanssa, jotka ovelasti liukuhäivyttävät silmiesi koko alaosan.

Jos tämä ei muuten nuorekkaaseen nassuusi sovi, kannattaa vain hyväksyä tosiasiat kuten minä tein, iloita avioeron vapauttamasta ja virkeästä keski-iästä, kattaa ylimääräinen kuppi kahvia pöytään ja toivottaa silmäpussit lämpimästi tervetulleeksi perheeseen.

- Kiitos kiitos, silmäpussi vastaa, - täällä on aina niin kodikasta ja ihanan vähäunista seuraa, viihdyn täällä ainakin seuraavat 40 vuotta tai kunnes kuolema meidät erottaa.

Ei mikään aamuihminen

15.9.17


Äitee oli aina sanonut, että marraskuun 17. päivä oli vuoden masentavin päivä ja kelpasi lähinnä kuolemiseen. Äitee itse lähti viikkoa etukäteen. Väkisinkin tuli mieleen, että joku protesti se tämäkin oli.

Pappi lorotti kahvikuppiinsa maitoa pienestä nekasta. Minä join mustana, Äiteen muistolle. Se oli juonut parikymmentä kuppia kahvia päivässä rippiäisistään lähtien eikä ikinä maidolla.

Äitee ei ylipäätään suostunut käyttämään mitään maitotuotteita, sitä ällötti lehmät ja kaikki mikä niihin elikoihin liittyi, se ei suostunut pihviäkään maistamaan. Ei se mikään vegaani ollut, mutta Äiteen mielestä lehmän katseessa oli kuulemma pohjatonta tyhmyyttä. Ja se väitti, että sen näki kyllä ihmisestä, jos söi niin tyhmää eläintä.

Sanoin sille, että 90% ihmisistä syö lehmää.
Äitee vastasi, että sen verran oli idioottejakin.

Vähän hulluhan se oli, tietenkin. Siihen hulluuteensa se oli tavallaan kuollutkin. Maailma poistaa sekopäät hyvin vaihtelevin tavoin, Äitee lähti liikenneonnettomuudessa. Paikallinen lehti oli otsikoinut, että "vanhus kuoli mönkijäonnettomuudessa."

Onneksi Äitee ei ollut näkemässä sitä. Se olisi saanut paskahalvauksen. Sen mielestä vasta satavuotiasta sai haukkua vanhukseksi. Eikä sitäkään, jos se oli sen verta järjissään, että osasi kieltää. Vanhuus on henkisen tason juttu.

Riitta-täti tuli halaamaan.

- Voi Risto, olen pahoillani äitisi poismenon johdosta.
- Kiitos, Riitta. Yhteinen suruhan tässä meillä on.
- Erikoinen ihminen se Äitees kyllä oli.
- Niinhän se oli.
- Aina ollut.
- Siitä en tiedä, kun tunsin vaan aikuisena.
- Oli se lapsenakin.

Riitta kertoi, että Äitee oli kymmenkesäisenä ottanut vajasta moottorisahan ja kaatanut omin lupineen koivun, kun rastas kuulemma karjui siellä oksalla joka juuttaan aamu hävyttömään aikaan.

Olin kuullut tästä tapauksesta. Siitä oli tullut vähän vaikeuksia, kun oli se koivu ollut naapurin mailla. Äitee oli puolustautunut, ettei ollut osunut siihen perhanan wannabe-pavarottiin lutkulla.

Riitta jatkoi, että Äitee oli kuulemma ollut teini-iästä lähtien vähän sellainen, jota nykyään kai kutsutaan bipolaariseksi. Sellainen, jolla on riehakkaampia vaiheita ja sitten vähän hiljaisempia. Vaikka ei sillä mitään diagnoosia tai lääkitystä ollut.

Voihan se pitää paikkansakin, mutta minusta ne mielentilat liittyivät johonkin muuhun. Diagnoosien suhteen olen muutenkin tullut vähän varovaiseksi. Riitta itse keräili muumimukeja, maksoi niistä tuhansia euroja, jos oli oikea kuva, leimat ja tarrat. Oli ihan määrittelystä kiinni, oliko se pakkomielteinen vai vain intohimoinen. Enemmän tai vähemmän kaikki ihmiset ovat jollain tavalla valuvikaisia, riippuu ihan porukasta, miten se oma hulluus näyttäytyy.

Kun olin hakenut Äiteen tavarat sairaalasta, löysin sen mustan toppatakin taskusta lehtileikkeen. Dream Zone DeLuxe -patjalla oli mainoksen mukaan unitakuu ja se oli siinä tarjouksessa, puoleen hintaan. Pienellä präntillä luki, että tarjous on voimassa niin kauan kuin tavaraa riittää. Silloin olin tajunnut, miksi se oli painanut mönkijällä moottoritielle aamuruuhkaan. Äitee oli pelännyt, että aamuvirkut vie ne patjat.

Ainakin se kuoli toiveikkaana, että uusi patja saisi sen nukkumaan.

Äitee ei ollut mikään aamuihminen. Siksi se varmaan niitä lehmiäkin vihasi. Sitä ei kiinnostanut nousta lypsykonetta käyttelemään kukonpieremän aikaan. Se oli tietysti maatilan tytölle vähän huono yhtälö. Jäi unet välillä aika vähiin.

Ja toki ihminen tulee masentuneeksi, jos ei saa nukkua. Sitten sen kerran kun herää pirteänä niin kyllähän siinä kaikenlaisia ideoita tulee, kun pää toimii ja on energiaa toteuttaa ne ideat. Varmasti tulee bipolaarinen vaikutelma.

Onkohan tutkittu sitä, että miten hullut nukkuvat? Veikkaan, että huonosti. Iltavirkut kuolevat nuorina, eikä ihme. Ei ole vitsi, että kuolema kuittaa univelat.

Minä huomasin sen intissä. Pääsin palveluksesta pois, kun kävin kertomassa, miltä minusta tuntuu seistä aamukuudelta pihalla ase kädessä. Siirsivät minut tunnin sisään kasarmilta sivariin, sairaalaan kolmivuorotyöhön. Huomasin, että iltavuorot sopivat minulle hirveän hyvin. Luin pääsykoekirjoja yöt läpeensä ja pääsin lääkikseen.

Nyt olen tutkijana, ollut jo parikymmentä vuotta. Tutkijayhteisössä jengillä vasta viiraakin. Lääkärit ovat pahimpia. Mutta ne sentään ymmärtävät syödä unilääkkeitä.

Kirjoitin siskon tuomaan vieraskirjaan, että "Lepää rauhassa, Äitee". Toivottavasti on hyvät patjat siellä pilvenreunalla.

Sienimies

8.9.17


Tapasin sienimiehen. Luontoliitto järjesti syksyiset metsätreffit isolle joukolle luontohenkisiä sinkkuja, jotka olivat jääneet ilman kesäheilaa ja sieltä kerrankin onnisti minuakin.

Sienimies oli pitkä ja hoikka, kiinnitin häneen jo alkulaulun aikana huomiota ja lyöttäydyin metsäpolulla hänen kannoilleen. Hän todella tunsi sienet ja koska harrastin sienestystä itsekin, oli helppo keksiä yhteinen puheenaihe. Yleensä se on miesten kanssa vaikeaa. Siksi viihdyn mieluummin yksin. Sovimme tapaavamme pian uudelleen.

Romanssi roihahti vauhdikkaasti. Sienimies oli vegaani ja kokkaili minulle ihania kasvisaterioita. Eräänä viikonloppuna päätimme lähteä lähimetsään hänen salaisille sienipaikoilleen. Siitä päättelin suhteen etenevän hyvin. Sienipaikan esittely vei suhteen vakavammalle tasolle kuin suvun tapaaminen.

Oli ihanan kuulas syyskeli, metsä tuoksui jo vähän kostealta ja mätänevältä. Syksy on lempivuodenaikani. Sen saapuminen on minulle aina helpotus teennäisen pirteän ja rasittavan sosiaalisen kesän jälkeen. En pidä paljaasta pinnasta ja pitkien villapaitojen sisään kätkeytyminen on aina nautinto, nykyisillä kesäsäillä sitä voi onneksi harrastaa heinäkuussakin. Tänä syksynä marjasato oli ollut hyvä, mutta sienivuosi oli huono. Se harmitti.

Hajaannuimme metsässä vähän eri puolille, löysin muutamia tatteja ja rouskuja, mutta en pitänyt tätä sienimetsää kovin kummoisena ainakaan tänä vuonna. Ajattelin kokkailla pienestä saaliistani sienimiehelle sekasienikastiketta, johon voisin lisätä viime syksynä kuivattuja sieniä. En ole kaksinen ruuanlaittaja enkä erityinen kulinaristi, mutta sienet ovat poikkeus. Pidän niiden mausta ja koostumuksesta ja olen opetellut valmistamaan niistä jotain kelvollista syötävää. Toivoin, että myöhemmin tulisi edes suppareita, sillä suppilovahverokeitto oli bravuurini, joka onnistuisi luultavasti vegaanisestikin.

Niin pitkälle emme koskaan päässeet. Turhautuneena huonoon sienisaaliiseen etsin sienimiehen lopulta metsästä ja kurkistin uteliaana hänen koriinsa. Hämmästyin.

- Mutta sehän on siis ruskokärpässieni, totesin sienimiehelle ja ajattelin, etten näin hengenvaarallisen urpoa sieni-ihmistä ollut vielä tavannutkaan.

- Joo, kyllä vaan, poimin niitä tällasina pieninä ja nuorina, sienimies vastasi iloisesti hymyillen.

- Mutta se on siis myrkyllinen, sanoin edelleen yhtä hämmästyneenä.

- No, ei välttämättä, sienimies vastasi ja hymyili salaperäisesti, - saatpa nähdä.

Mielessäni mietin, että enpä kyllä aio nähdä tätä, mutta en sanonut enempää.

Lähdimme hänen luokseen. En ollut vielä käynyt sienimiehen kotona, mutta nyt hän halusi minut kylään. Ilahduin siitä, joskin kärpässienet huolestuttivat jonkun verran.

Hän asui muuten ihan tavallisessa kerrostalokaksiossa, mutta keskellä olohuonetta oli jonkunlainen laboratorion näköinen viritys. Sienimies esitteli sitä ylpeänä ja kertoi uuttavansa ja tislaavansa erilaisista sienistä Suomen kansan alkuperäisiä hallusinogeenejä.

- Siis niinku huumeita vai, sanoin täysin pöllämystyneenä kaikesta näkemästäni.

- No ei varsinaisesti, tämähän on ihan laillista. En myy näitä kellekään, kyllä sieniä saa omaan käyttöön kerätä ja tehdä niistä mitä vaan. Tiesitkö muuten, että oravat pystyvät syömään kärpässieniä? Kysymys on tottumuksesta ja määristä. Tarkka pitää tietysti olla, että saa oikeanlaisen pitoisuuden aikaan, mutta olen tehnyt tätä vuosia. Fiilis on mahtava, siinä todella kokee universaalia yhteyttä kosmokseen. Tämä on vähän sama kuin magic mushrooms Damissa, mutta kotimaisena luomuversiona, ei mitään ylimääräisiä kemikaaleja, pelkkää sientä! Haluatko kokeilla?

Sanoin kiitos ei, ymmärtääkseni kaikissa myrkkysienissä oli vakava kuolemanvaara enkä muutenkaan ollut huumenaisia. Hän nyökkäsi ymmärtäväisesti, mutta kertoi silti kokemuksen olevan hieno - tätä olivat kuulemma jo Suomen kansan muinaiset shamaanit harrastaneet päästäkseen pyhiin tiloihin.

- Tai mullan alle, sanoin, mutta sienimies ei ymmärtänyt huumoriani. Aloin miettiä, että hän oli sittenkin aika tosikkomainen tyyppi enkä ollut koskaan pitänyt pitkätukkaisista miehistä. Sienet olivat sekoittaneet pääni ja olin luullut löytäneeni viimeinkin reippaan erämiehen, joka jakaisi kanssani kiinnostuksen sieniin ja luonnossa liikkumiseen.

Sienimies kertoi ylpeänä noudattavansa tarkasti kansanperinnettä lukuunottamatta viimeisen päälle modernia huumelabraa. Kävi ilmi, ettei hän ollut yksin harrastuksineen. Tätä intohimoa varten oli olemassa kokonainen kultti, joka jakoi sienireseptejä ja kokoontui hallusinoimaan yhdessä erilaisten sienten voimin. Keräsin tattikorini ja lähdin.

Pysyin silti hänen Facebook-kaverinaan enkä yllättynyt, kun parin vuoden kuluttua hänen sivunsa muutettiin memorial-sivuksi. Ystävien surunvalitteluista ei ollut vaikea arvata, mitä oli tapahtunut. Oman kansanperinteeni mukaan korvasienet maistuvat paremmilta ryöpättyinä, rauha hänen sielulleen. Kasvakoon hän runsaasti tattia ja torvisientä.

Laukaus

1.9.17

"Örön tykeillä osallistuttiin 26.7.1941 käytyyn Bengtskärin taisteluun ja viimeksi niillä on ammuttu 1970-luvun alussa." 

- www.visitörö.fi




Helikopterikentän reunalla leijui enää usvaa, perhoset olivat poistuneet jo muutama viikko sitten. Tsaarinaikainen, sotavankien rakentama mukulakivitie oli kasteesta kostea ja kanervikko hohti kauniin violettina. Fredrika käveli sotilaskodin ohi tervaleppien ja mäntyjen reunustamaa tietä rantaan päin, tulenjohtotornin ohi ja pienoisrautatien poikki.

Ihonväriset silokalliot laskivat rannassa kirkkaaseen mereen, laiturissa oli vain muutama moottorivene. Yhteysalus näkyi jo horisontissa. Se puksutti tasaista kyytiä kohti saarta, mutta Fredrika arveli, ettei se saavuttaisi satamaa vielä 20 minuuttiin, navakka luoteistuuli teki sen matkasta hidasta. Horisontti oli täynnä vaahtopäitä, mutta lounaissatama sijaitsi kallioiden suojassa.

Fredrika istahti sataman puiselle penkille odottamaan laivaa. Hän napitti vaaleanruskean, pitkän villatakkinsa ylös asti ja sytytti tupakan. Ruovikko ei vielä näyttänyt kellastumisen merkkejä. Kuukausi vielä ja aallot löisivät sen yli puurajaan asti.

Satamarakennuksen vieressä seisoi omakotitalon kokoinen betonoitu tykkiasema, jonka katolta näki kirkkaalla säällä Bengtskäriin asti. 305-millistä Obuhovia oli viimeksi käytetty 30 vuotta sitten, ihan oikeassa taistelussa. Maisa oli siitä kertonut, hän oli juuri aloittanut vuoronsa keittiössä, kun Bengtskäristä oli tullut hätäviesti venäläisten yllätyshyökkäyksestä majakalle. Lisäjoukkojen tarve oli ollut akuutti, niitä saatiin myös Granholmenista, ja pian oli käynyt käsky ampua suoraan kohti majakkaa, vihollinen oli jo alimmilla portailla. Taistelu oli kuitenkin käännetty voitoksi.

Fredrika oli kuunnellut tarinoita haltioituneena. Silloin rannikolla oli ollut säpinää. Tykkiveneitä ja pommikoneita oli näkynyt päivittäin, laukauksia oli ammuttu pienemmästäkin syystä, harjoituksia oli jatkuvasti. Nyt noista ajoista tuntui olevan ikuisuus. Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta oli rauhoittanut tilanteen. Valitettavasti se tarkoitti, että elämä sotilassaarella oli tylsääkin tylsempää.

Fredrikan mies, majuri Tom Lund oli saanut komennuksen Turun eteläisestä sotilaspiiristä Örön linnakesaarelle vuosi sitten, ja Fredrika ja lapset olivat lähteneet mukaan. Aluksi alkeelliset olot, armeijan päivärutiinit ja pieni yhteisö olivat kiehtoneet Fredrikaa. Oli jännittävää kuunnella tuulta ja kävellä mukulakiviteitä saaren päästä päähän ilman, että vastaan tuli ristin sielua. Mutta talven myötä elämä ulkosaaristossa oli muuttunut raskaaksi. Yhteysaluksen mukana tuli ruokatarvikkeita, mutta vain hyvällä säällä. Rannikkosoturin reseptikirjasta löytyvä käärmekeitto ei ollut mikään vitsi, ja terveyssiteiden saaminen perille tammikuussa oli ollut mahdotonta. Ja vaikka henkilökunnan rivitalo sijaitsi suojaisessa paikassa kangasmetsän keskellä, sähkökatkoja oli säännöllisesti.

Fredrika siristi silmiään. Toivoa sopi, että saaren uusi opettajatar olisi aluksessa. Edellinen oli pakannut tavaransa heti kun jäät olivat lähteneet.

Talvi oli ollut kieltämättä hirveä. Ulkosaaristossa pakkanen harvoin laski alle 10 asteeseen. Tänä talvena oli käynyt ilmi, että saaren vedenpuhdistamo lakkaa toimimasta, kun näin käy.

Kaikkien 13 oppilaan lukukausi oli jäänyt hieman vajaaksi, mutta Fredrika oli tullut avuksi antamalla äidinkielen ja laskennon tunteja, ja laittamalla lapset keräämään herbaariota. Ei mikään optimitilanne tietenkään, hänhän oli edustusrouva eikä hänellä ollut minkäänlaista pedagogista koulutusta. Onneksi uusi opettaja oli löytynyt sanomalehti-ilmoituksella, ja opetus saattoi jatkua kesän jälkeen.

Kuului pehmeä tömähdys, kun yhteysalus kiinnittyi laituriin. Perämies avasi portin ja kiinnitti puisen rampin maihin. Matkustamosta nousi rantaan kolme henkilöä, joista yksi oli nainen. Luojan kiitos, se oli varmasti hän, opettajatar! Saarella oli nyt yhteensä viisi naista, joista kaksi oli alle 40-vuotiaita.

Fredrika nousi ylös ja suoristi villatakkinsa, nuori nainen lähestyi häntä napakalla askeleella.

- Hei, olet varmaankin Fredrika Lång? Ulla Vaara, oikein mukava tavata, nuori ja viehättävä naisopiskelija esittäytyi ja ojensi kätensä. Punaisen huopahatun alta näkyvät silmät olivat kauniin vihreät ja korkeat poskipäät olivat luonnollisen päivettyneet. Meikkiä oli hillitysti ja hän tuoksui miedosti Kölnin vedelle.

Fredrika tarttui huojentuneena käteen. Sormet olivat lämpimät, se oli hyvä merkki, täällä tarvittiin toimivaa ääreisverenkiertoa.

- Sydämellisesti tervetuloa, olemme odottaneet sinua, Fredrika lausui ja yritti olla vaikuttamatta liian innokkaalta.
- Toivottavasti viihdyt pitempään kuin edeltäjäsi. Tämä ei valitettavasti ole mikään ruusutarha.
- Oi, luulenpa, että viihdyn! Teen opinnäytetyönä tutkimusta sotilaspedagogiikasta ja saan sitä tällä saarella edistettyä hienosti, Ulla hymyili.
- Kuulostaa hyvältä, saat kertoa minulle kohta lisää! Tule, otetaan ensin teetä ja sitten näytän sinulle paikkoja. Voit jättää laukkusi tähän katoksen alle, pyydän jotakuta alokasta huolehtimaan ne asuntoosi, se sijaitsee saaren pohjoispuolella. Oppilaita pääset tapaamaan huomenna.

Naiset kävelivät tuttavallisesti rupatellen kohti kasarmia. Ulla Vaara vaikutti vaikutti sekä mukavalta että pätevältä, mikä oli harvinainen yhdistelmä ihmisissä - ja tällä saarella, Fredrika ajatteli. Näin kauas mantereelta ei saanut tutkintonsa suorittaneita opettajia, mutta Ullalla oli hyvä yleissivistys kuten opettajalla kuuluukin olla, ja hän oli matkustellut nuorehkoon ikäänsä nähden paljon. Opettajatar puhui useita kieliä, hänen puheessaan esiintyi aina silloin tällöin lievä, arvatenkin kansainvälisestä kasvatuksesta johtuva l-kirjaimen korostus, ja hän tunsi hyvin erilaisia kulttuureita.

Fredrika mietti, oliko opettajakoulutus todella näin hyvällä tolalla, vai oliko heillä vain käynyt satumainen tuuri. Yksityisopettajana toimineen Ullan suositukset olivat toki olleet erinomaiset, mutta niin olivat olleet edellisenkin. Ei hän ollut niitä tarkistanut, kyllä ihmisestä näki kaiken tarvittavan viidessä minuutissa.

Silmän, eli linnakkeen johtajan asunnon, kohdalla Fredika heilautti kättään. Ikkunassa seisoi armeija-asuun pukeutunut mies. Tom vastasi tervehdykseen. Neiti Vaara korjasi hattuaan ja vilkutti hänkin.

- Minä asun tuolla mieheni kanssa, Fredrika täsmensi. Lapsia ei näköjään nyt näy, he ovat varmaankin leikkimässä rannassa.

Iltapäivä sujui rattoisasti. Fredrika esitteli Ullalle saarta sekä sen tapoja ja henkilökuntaa. Fredrika tunsi mielialansa kohoavan naisseurassa. Vihdoinkin älyllinen ja kansainvälinen keskustelukumppani! Töllistelevistä, päällepuhuvista ja tylsistä miehistä hän oli saanut aivan tarpeekseen.

*****

Punavalkoinen puurakennus seisoi pimeänä. Normaalisti upseerikerhon tiloihin ei ollut ulkopuolisilla, ja varsinkaan naisilla, mitään asiaa, mutta tänään se oli tyhjillääm, eilen oli ollut kosteahko kerhoilta ja tänään suurin osa miehistä oli joko krapulassa tai sotaharjoituksessa merellä. Fredrika etsi oikean avaimen ja meni varmuuden vuoksi takaovesta sisään, kuulosteli, että paikka oli varmasti tyhjä ja viittoili sitten Ullan tulemaan perässä.

Kevyet, tanskalaistyyppiset nahkanojatuolit oli sijoiteltu pöytäryhmien ympärille siististi, kirjahyllyissä oli valtavasti historiaa käsitteleviä teoksia ja tietosanakirjoja ja seinillä saarella sodan aikaan palvelleiden upseereiden kuvia. Fredrika laittoi levysoittimen päälle ja valitsi lautaselle Sleepy Sleepersia. Sitten hän meni viinakaapille ja sekoitti kahteen paksupohjaiseen lasiin raikkaat gin tonicit. Naiset katselivat yhdessä merikarttoja ja valokuvia, joivat vielä lisää, ja Fredrika esitelmöi karttapöydän ääressä Pietari Suuren merilinnoitushankkeesta, jonka piti ulottua Puolaan asti.

Fredrika huomasi pian olevansa muutaman drinkin jälkeen hieman päissään, hän joi niin hirveän harvoin, mutta Ullaan ei alkoholi tuntunut tekevän mitään vaikutusta. Ulla kuunteli hänen juttujaan kiinnostuneena. Häntä tuntui kiehtovan erityisesti Bengtskärin verinen taistelu.

- Anteeksi, olen varmasti jo uuvuttanut sinut kaikella historialla. Sanothan, jos kyllästytän sinua, en halua, että lähdet seuraavalla veneellä takaisin!
- Et ollenkaan! Tämä on niin jännittävää verrattuna tylsään kotiopettajattaren elämään. Tuntuu niin turvalliselta olla täällä juoksuhautojen ja tykkien keskellä, Ulla nauroi.

Yhtäkkiä Fredrika sai ajatuksen. Hän hörppäsi drinkkinsä loppuun.

- Haluaisitko nähdä, millaista on tykin sisällä? Minä tiedän jopa teoriassa, miten se toimii, Tom on kertonut.
- Kysytkin vielä! Mutta onko se varmasti sopivaa? Jospa siviilit eivät saa mennä sinne?
- Höpsis! Tällä saarella eivät miehet kerro, mikä on sopivaa ja mikä ei! Näytän sinulle, tule!

Naiset pukivat nopeasti päälleen, nappasivat tehokkaat armeijan taskulamput mukaansa ja lähtivät pimeässä kohti rantaa. Tuuli oli tyyntynyt, jote ilta oli kostea ja lämmin, ja hengitys höyrysi hieman. Silmän kohdalla Fredrika pyysi Ullaa odottamaan ulkona. Hän avasi kotioven hipihiljaa ja sai vaivoin tukahdutettua alkavan hikan. Fredrika penkoi naulakkoa ja löysi aseman avaimet miehensä takin taskusta.

Hän juoksi ulos ja heilutti voitonriemuisena avainnippua Ullan edessä.

- Nyt pääsemme sisään!

Naiset jatkoivat kikatellen rantaan. He nousivat hiljaa kallion reunaan valettuja portaita pitkin ylös ja hiipivät paksun betoniseinän viertä tykkitilaan johtavalle panssariovelle. Fredrika avasi oven. Ummehtunut ja kellarintuoksuinen ilma leijui vastaan. Valot käytävässä olivat himmeät, seinän vieressä oli valtavia ammuksia.

- Näetkö, nuo painavat 450 kiloa kappale, niitä kuljetetaan hissiin näillä vaunuilla hissiin, siellä onkin jo yksi valmiina. Tämän ohjauspaneelin avulla hissi ladataan ja sitten vain tähdätään. Suuntaustaulukko lähimpiin kohteisiin näkyy tuolla seinässä, mutta luonnollisesti suuntaaja antaa koordinaatit. Ampuminen suoritetaan tuolta ylhäältä.

Naiset kiipesivät tikkaat ylös.

- Laukaisu tapahtuu polkimen avulla, Fredrika opasti.
- Jännittävää! Mutta olisiko mahdollista saada tänne lisää valoa? Tekisin mieluusti hieman muistiinpanoja tutkimustani varten, Ulla kysyi.

Fredrika kiipesi tikkaat alas ja lähti etsimään katkaisijaa, josta saisi laukaisutilaan valot päälle. Hän hikkasi vieläkin kovaäänisesti.

Juuri kun Fredrika oli löytänyt valokatkaisijan, kuului ääni, ikään kuin jokin mekanismi olisi käynnistynyt. Hän jähmettyi paikoilleen ja yritti kuumeisesti paikantaa, mistä metallinen kilinä kuului. Aivan kuin... ammushissi. Sitten kuului järkyttävä pamahdus. Koko rakennus tärähti ja valot himmenivät. Katosta rapisi maalia ja ohutta pölyä leijui ilmassa. Fredrika kirkaisi ja syöksyi takaisin tykkitilaan. Ullaa ei näkynyt missään, mutta Fredrika kuuli, kuinka joku yski ja kirosi venäjäksi.

Samassa huoneeseen syöksyi rynnäkkökiväärit ojossa vähintään parikymmentä sotilasta. Kaksi heistä juoksi suoraan Ullan luokse ja kiskoi hänet ylös. Yksi miehistä laittoi hänet rautoihin.

Fredrika näki kauhukseen miehensä tulevan ovesta. Hänen korvansa soivat vieläkin pamahduksesta.

- Kas vain, Ulla Vaara, eli Julija Varanov, komentajakenraali Pavel Varanovin tyttären tytär ja kuuluisa neuvostovakooja. Luulitko, etten tunnistaisi poskipäitäsi, vaikka yritit peittää niitä hatulla?

Ulla, tai Julija, ei vastannut mitään, mutta hänen vihreisiin silmiinsä oli syttynyt outo hehku.

- Tulit ilmeisesti hoitamaan loppuun isoisäsi aikeet?, Tom jatkoi. Bengtskärin tuhoaminen täältä käsin olisi ollut kyllä aikamoinen sankariteko sukusi kannalta. Harmi, että Fredrika ei tiennyt, että tämän ammuserän räjäytin on viallinen, siksi ne olivat täällä vain teoriaopetuskäytössä. Laukauksesi jäi siis suutariksi.
- Ah, trastuit tavarits. En muuten osannut odottaa Obuhovista näin voimakasta rekyyliä. Olin todella lähellä, eikö vain, Ulla virnisti ja pyyhkäisi verta nenänsä alta.
- Lähellä ja silti niin kaukana. Seuraavaksi saat läheisyyttä vankityrmän kanssa, Tom viittoi viemään Julijan pois.

Tom kääntyi miehiin päin ja jatkoi:

- Siivotkaa jäljet. Ja lisäksi lehdistölle pitää lähettää sähke, että laukaus kuului sotaharjoitukseen.

Tom kääntyi vaimonsa puoleen. Fredrika piti edelleen nenäliinaa suunsa edessä, hikka oli loppunut kuin seinään. Hän tunsi ohimoitaan jomottavan.

- Rakkaani, lapset heräsivät tähän, Maisa jäi heitä rauhoittelemaan. Sinun kannattanee suunnata takaisin kotiin. Ja seuraavan opettajan cv kulkee minun kauttani, sopiiko tämä?

Fredrika nyökkäsi. Piti ajatella positiivisesti. Tylsyydessä oli tavallaan puolensa. Huomiselta laskennon tunnilta olisi vaikea esimerkiksi aloittaa epähuomiossa sotaa.

Tuija Pludénin askelmerkit hyvään eroon

18.8.17


Eroaminen keski-iässä käy kevyesti. Suurinta tunnemyrskyä aiheuttaa se, kuka saa Kerman Saven kuppisarjan, vaikkei kumpikaan ole siihen asti koko sarjaa sietänyt. Muuten tunteet ovat laimeita kuin eilisen teevesi eikä muusta kuin rahasta tai lapsista synny mitään kiistaa. Lapsistakin vain, jos ovat pieniä, teini-ikäisiä ei voisi ero vähempää kiinnostaa, jos saavat viikkorahat tuplana ja päättää itse siitä, kenen vanhemman luota voivat helpoimmin olla kadoksissa viikkokausia.

Tästä syystä suosittelen sinnittelemään teini-ikään asti. Sen jälkeen antaa mennä vaan, mies ja omakotitalo. Ei siitä pihasta muutenkaan tullut koskaan sellaista kuin telkkarissa.

Kävin elämäntaitokurssin kun täytin 45. Siellä harjoiteltiin ottamaan hetkestä kiinni ja piirrettiin karttoja seuraavasta vuosikymmenestä, joka olisi elämän merkittävin. Ei se kaikille ollut, kurssilta ainoa järki-ihminen eli Marketta sairastui heti raitistumisen myötä maksasyöpään ja kuoli seuraavana vuonna. Viimeisinä sanoinaan hän harmitteli, ettei ehtinyt lunastaa kurssin takuuta: "Elämä uusiksi tai rahat takaisin".

Itse piirsin sellaisen kartan, johon sisältyi haastava mutta osa-aikainen työ, uusi vyötärölinja, kaukomatkoja ja parempi parisuhde. Kurssin vetäjä Antero ehdotti heti meille jatkokurssina viikon parisuhdeleiriä, joka ratkaisisi kaikki kipupisteemme (meille vain 795 euroa per pariskunta). Jäi ratkomatta, koska ajatuskin miehen kanssa sellaiseen menemisestä puistatti. Oli kuulemma luvassa kotitehtäviä ja hellyysharjoituksia, hyi helvetti.

Näytin miehelle sen piirtämäni kartan ja ehdotin, että piirtäisi omansa myös ja voitaisiin vertailla sitten elämän seuraavia askelmerkkejä.

Mies kysyi, onko jotain valittamista. Sanoin, että nyt kun viimein kysyt 20 vuoden jälkeen niin saattaapa ollakin. Hän sanoi siihen, että sepä hyvä, koska hänen onkin pitänyt mainita, että ajatteli piirtää oman karttansa kohti naapurin Annelin pihamaata pysyvästi.

En keksinyt siihen mitään sanottavaa ja aamuun mennessä se oli lähtenyt. Tiesin, että jotain tällaista tulee sattumaan kun Anneli osti oman eronsa jälkeen itselleen implantit.

Nyt haluan tähän listata muutaman ohjeen nuoremmille:

- Jos otat implantit, niin tee se ennen kuin täytät 40. Ellet sitten ehdottomasti halua hukata vähääkin vyötärölinjaasi implanttien alle tai näyttää kävelevältä tynnyriltä. Annelista tiedän tämän.

- Avioehto on syytä tehdä jo ennen häitä rakkauden korkeimmassa huumassa paitsi jos mies on rikas. Ei tarvitse keskustella eron jälkeen sitäkään vähää, kun kaikki on sopimuksessa ja miksi haluaisit puhua exäsi kanssa eron jälkeen kun et halunnut tehdä sitä naimisissakaan?

- Lapset on hyvä jakaa tasapuolisesti ja pitää huolta siitä, etteivät jää pelkästään sinulle lojumaan. Siinä menee rahat ja järki.

- Jos miehellä on joku uusi, niin kannattaa suhtautua siihen suopeasti. Vuoden kuluttua se uusi tajuaa saaneensa niskoilleen sinun jämäsi ja sinä viiletät onnellisessa vapaudessasi ilman kenenkään eilisiä sukkia nurkissa lojumassa. Ne sukat ovat nyt Annelin ongelma, ja moni muukin asia siinä sivussa, kuten pyllyn väliin menevät alushousut, koska tällaiset suikaleet ovat miehen fetissi, jota ilman ei heru mitään. Ei sovi kypsän naisen lantionpohjaan. Onnea ja menestystä uuteen liittoon! Annelille terveiset, että älä anna sen käyttää pesukonetta, se ei oppinut 20 vuodessa erottamaan mustaa valkoisesta.

Kiitos rehellisyydestä

11.8.17
Erosin tammikuussa 24 avioliittovuoden jälkeen. Se oli yhteinen päätös.



Kun pariskunta kertoo, että eroon ei liity dramatiikkaa, se on yleensä vale. Meillä ei ollut. Olin täysin kyllästynyt mieheni mielipiteisiin ja juomiseen. Hän oli kehittänyt omituisen addiktion pyllyhielle haisevaan, persikan väriseen vitamiiniveteen ja juoksi pissalla tunnin välein. Katsoimme paremmaksi erota, kun sivistyneet välit vielä olivat mahdolliset.

Kun olin ollut pari kuukautta sinkkuna, ystävätär suositteli Tinderiä. Se oli kuulemma nykyaikainen tapa löytää seuraa. Perustin profiilin, mutta tarjonta oli ohutta. Aika harva siellä kertoi itsestään mitään oikeasti merkityksellistä, kuten osasiko istua elokuvissa puolitoistatuntia ilman vessataukoa.

Sain kolmen hiljaisen päivän jälkeen viestin Maucalta, energisen oloiselta viisikymppiseltä mieheltä, joka kertoi olevansa positiivisuusvalmentaja / life coach. Hän oli entinen mainostoimiston sisältöstrategi, joka nykyään halusi ohjata ihmisiä "oman elämänsä toimitusjohtajiksi". Profiilikuvan perusteella hänellä oli koira. Ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan, se oli nähdäkseni hyvinkin positiivinen ajatus, ja lähdin treffeille.

Maucca ehdotti että tapaisimme puistossa, luulin, että koiran takia. Kävi ilmi, ettei hänellä ollut koiraa, vaan sähköallergia, jonka takia hän tapasi mielellään ulkotiloissa. Hän oli pukeutunut pikeepaitaan, jossa oli teksti winners never quit and quitters never win. Paita tuoksahti hieman hielle ja slogan oli mielestäni väkinäinen. Juttelimme hänen ammatistaan. Kysyin, oliko positiivisuusvalmennus sama asia kuin vihanhallinta, mutta hän vastasi kieltävästi. Mielestäni kyseessä oli vähintään saman kolikon kääntöpuoli, mutten käynyt kinaamaan.

Hänen antamansa valmennus perustui kuulemma NLP-teoriakehykseen, jossa puretaan ajattelumalleja, joista on tullut ihmiselle taakka.

- Sinun pitää päästää irti siitä, mikä painaa sinua alas, hän neuvoi.

Takapuolestaan on vaikea päästää irti, vastasin, mutta hän ei nauranut lohkaisulleni.

- Sinulla on kaikki avaimet muutokseen! Asenne ratkaisee, Maucca lausui syvälle silmiini katsoen.

Tuli mieleen, että eikös se sähköallergiakin poistuisi ihan tuolla asenteen muuttamisella, mutta en viitsinyt heti ensimmäisillä treffeillä olla hankala. Hän antoi minulle luettavaksi kirjansa "Positiivinen sipuli", joka kuulosti sananmuunnokselta, mutta ei ollut. Otin teoksen vastaan ja luin kolme ensimmäistä lukua. Yritin kääriä sisäistä sipuliani auki ja avata unelmakarttaani, mutta mielessäni pyöri grilliruoka.

Tapasimme sen jälkeen vielä muutaman kerran. Ehkä hän näki minussa potentiaalisen asiakkaan, ja minä hänessä potentiaalisen panon. Kumpikaan ei saanut mitä halusi. Hänen mielestään en juurikaan kehittynyt ajattelussani. Se oli ihan totta, tosin samaa voin sanoa hänestä.

Loppukesästä sain häneltä Whatsapp-viestin, jossa luki, että en resonoinut hänessä riittävästi ja että hänen täytyi nyt siirtää taktinen fokuksensa energisoiviin asioihin, joten minulle ei jäisi hänen elämässään strategista roolia. Olin tästä tavallaan kiitollinen, mutta kuitenkin vähän vitutti.

Hänen kirjassaan oli kehotettu päästämään negatiiviset ajatukset ulos, joten vastasin viestiin napakasti, että haista paska.

Hän vastasi, että kiitos rehellisyydestä ja laittoi liitetiedostona laskun kirjasta. 32 euroa.

Siinä vaiheessa olin valmis kuorimaan hänen sipulinsa raastinraudalla, mutta sen verran olin valon tielle johdatettu, että päätin kanavoida tunnetilani muunlaiseen toimintaan. Kävin hakemassa viereisestä koirapuistosta kiinteimmän pökäleen, minkä löysin, ja talletin sen kirjanmerkiksi lukuun "Ajattele sitä, niin saat sen". Sitten kävin palauttamassa opuksen hänen postiluukustaan.

Kun kävelin kotiin, ymmärsin, että Maucca oli ollut oikeassa. Minun pitäisi ensi tilassa päästää irti asioista, jotka painavat minua alas. Nimittäin miehistä. Kun pääsin kotiin, avasin koneen ja poistin Tinder-profiilini. Tunsin oloni välittömästi positiivisemmaksi. Teki mieli kertoa tämä Maucalle. En kertonut.

Sitten kirjoitin Googlen hakukenttään "koira".

Sisällön tarjoaa Blogger.